Arvostelu

Häiritsevä ilmapiiri ja sekasorron tunnelma paikkaavat ajoittaista pysähtyneisyyttä. Tavallaan täysosuma, tavallaan ei.

Luurangot nousee haudoistaan, Keinonen vapautuu raudoistaan, on Tuomiopäivä!, lauloivat Kummelin pojat omassa filmissään, ja samalla konseptilla on lähtenyt liikkeelle jo vuosikymmeniä aiemmin George A. Romero elokuvassaan Elävien kuolleiden yö. Filkka alkaa turhia lässyttämättä. Horjuen liikkuvat ja kalpeanaamaiset, ihmislihaa janoavat ruumiit ahdistavat muutaman, toisilleen entuudestaan tuntemattoman ja erilaisista lähtökohdista tulevan ihmisen syrjäiseen maalaistaloon ja jäävät pihamaalle kytikselle. Sisällä tunnelma tiivistyy ja TV kertoo otusten ympäri maata järjestämästä tuhon aallosta. Jäädä (toistaiseksi) suojaiseen taloon odottamaan apua vai tehdä kuten uutisissa neuvotaan, ottaa riski ja yrittää päästä lähimmälle pelastusasemalle? No, siitä joudutaan sitten vääntämään kättä.

Meikäläisellä oli Romeron zombiefilmien kohdalla aukko yleissivistyksessä, joten oli jo aikakin korjata tämä epäkohta. Hype näitä pläjäyksiä kohtaan on tietysti ollut valtava tälläkin sivustolla, mutta jotenkin olen onnistunut välttymään spoilereilta tai oikeastaan edes sen kummempien ennakko-asenteiden luomiselta, mikä yleensä vastaavanlaisten legendojen kohdalla on aika haastavaa. En siis tiennyt yhtään mitä odottaa, kun löin lätyn koneeseen. Puolitoista tuntia myöhemmin fiilikset olivat hämmentyneet ja ristiriitaiset.

Päinvastoin kuin usein väitetään, Romeron trilogian avausosa ei todellakaan ole ensimmäinen zombeista kertova filmi, niitä on kuvattu jo vuosikymmeniä aiemmin. Nopeasti tulee mieleen ainakin Bela Lugosin tähdittämä hulvaton Valkoinen Zombie (1932) ja Jacques Tourneurin maagisen aavemainen Yö voodoosaarella (1943). Mutta on Elävien kuolleiden yö monella tapaa ensimmäinenkin. Ulkomuistista heitettynä se on ensimmäinen zombiepläjäys, joka irrottaa elävät kuolleet mystiikan ja voodoon eksoottisista piireistä, ja heittää ne laahustamaan keskelle länsimaista, nykypäivän Pertti Perushemmon jokapäiväistä elämää. Se on varmasti ensimmäinen, jossa näiden öllimöllien mieltymys ihmislihaan ja sisälmyksiin tuodaan näin graafisesti ilmi, ja näin ollen siis mieletön inspiraatio ja suunnanmuutos koko alagenrelle. Ja se on myöhemmin laajalti tunnustetun ja kulttipalvotun kauhumaestron ensimmäinen ohjaustyö.

Jo näillä ansioillaan filmi toki loistaa kirkkaana klassikkojen taivaalla. Mutta mikään kovin nautittava katselukokemus NOTLD ei nykykatsojalle ole. Kauhun suhteen allekirjoittanut on ehdottomasti vanhan koulun jätkiä, oikeasti säväyttävää horror-gemiä ei (hieman kärjistäen laitettuna) ole nähty enää Nightmare on Elm Streetin jälkeen. Mutta veri ja suolenpätkät ovat jo turruttaneet tämän päivän yleisön, eikä filmillä enää mitenkään ole samaa shokkiarvoa, kuin 43 vuotta sitten. Paikoittain tuntuu, että vain puolitoistatuntinen leffa on liian pitkä ja junnaa pahasti paikallaan. Tahallisesti tai tahattomasti mukana on hienovireisiä viittauksia rasismiin ja leikittelyä rotusyrjinnän aiheuttamilla mielikuvilla, mutta nämä teemat jäävät lopulta melko häilyviksi, epämääräisiksi, eivätkä ole lopputuloksen kannalta mitenkään relevantteja. Pätkää katsoessa tuntuu myös, että hahmoista ei jaksa välittää. Heitä ei taustoiteta tarpeeksi, he eivät tunnu tutuilta. Näyttelijät ovat, oikeastaan kaikki, kovin kökköjä. Hahmot eivät vain ole oikeita. Mutta tässäpä lopulta käännekohta. Palataan siihen pian.

Kaikesta huolimatta leffan ilmapiiri on koko ajan hieman häiritsevä. Tästä suuret kiitokset ja hatunnosto tyylikkäästi käytetylle mustavalkoisuudelle, joka korostaa Romeron luomaa ajasta ja paikasta täysin irrallista sekasorron tunnelmaa. Ja juuri tähän liittyy myös elokuvan päähenkilöiden epämääräisyys; heistä ei tarvitse tehdä Syviä Hahmoja, Oikeita Henkilöitä, sillä he ovat sinä ja minä, naapuri ja ystävä. Heidän taustastaan saadaan tietää juuri sen verran, että ymmärrämme heidän kaikkien tulevan erilaisista lähtökohdista. Hieman samaan tapaan kuin Peckinpahin Olkikoirissa muutamaa vuotta myöhemmin he kaikki edustavat jotain tiettyä ihmistyyppiä, korostettua luonteenpiirrettä, Pertti Perushemmon erilaisia käyttäytymismalleja kriisitilanteissa. Ovelaa, ja vaikka ei täysin toimivaa, niin silti kohtalaisen onnistunutta. Elävien kuolleiden yö ei ainakaan tältä tykittäjältä pelästyttänyt jännäkakkaa lahkeeseen, mutta mieleen se jäi loppupäiväksi kummittelemaan, mikä on jo paljon enemmän kuin mihin moni muu kauhuelokuva on pystynyt.

Trilogian avaus on siis tavallaan täysosuma, tavallaan ei. Vuonna 1968 se on varmasti ollut katsojilleen aivan uudenlainen ja karmiva kokemus. Ajan hammasta se ei valitettavasti ole täysin kestänyt, mutta tunnelmansa ansiosta se on edelleen mieleenpainuva ja raflaava filmi, jonka tietyt ratkaisut varmasti toimivat paremmin toisille kuin toisille. Jokainen itseäänkunnioittava kauhufani päläpälä lässynlää, you know.

Pisteet: rating 60,000

Raato-A
Tykittäjä, 483 arvostelua
Arvosteltu: 19.08.2011
Katsottu: Kotona

Kulttitavaraa.

Cuomi 17.10.2005

rating 90,000

Saman kategorian TOP-leffoja

Bad Taste
Bad Taste arvosana 3,89
Bad Taste
The Shining - Hohto
The Shining - Hohto arvosana 4,16
The Shining - Hohto
Kwaidan - kauhun kasvot
Kwaidan - kauhun kasvot arvosana 4,02
Kwaidan - kauhun kasvot
Michael Jackson's Thriller
Michael Jackson's Thriller arvosana 3,97
Michael Jackson's Thriller

Elokuvan tiedot

Night of the Living Dead
Night of the Living Dead arvosana 4,06
Genret:
Kauhu
Valmistusvuosi:
1968
Pituus:
93 min
Tunnetaan myös nimillä:
Elävien kuolleiden yö (tv)
Ohjaajat:
George A. Romero
Käsikirjoittajat:
George A. Romero, John A. Russo
Pääosanäyttelijät:
Bill Hinzman, Charles Craig, Duane Jones, Judith O'Dea, Judith Ridley, Karl Hardman, Keith Wayne, Kyra Schon, Marilyn Eastman, Russell Streiner
Maat:
USA
Kielet:
englanti