Arvostelu

Parempi sotaelokuva kuin yksikään Vietnamista tai toisesta maailmansodasta kertova äijäirvistely.

Andrei Tarkovski oli taiteilija armosta. Tärkeintä ei ole kenen armosta, vaan että kyseessä on juuri armo toimenpiteenä.
"Ei paluuta" on, kuten tunnettua, hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa. Cannesissa ilmestymisvuonnaan kultaisella palmulla palkittu teos kirvoitti myös ylistäviä sanoja aikansa merkittävimpiin kuuluneesta sukupolvemme äänestä, filosofi Jean-Paul Sartresta. Sartre rakasti Tarkovskin unen ja realismin rakennelmaa, eikä ole vaikea tajuta miksi.

Sartre oli eksistentialismin syntyisä. Hän ei toki ollut ensimmäinen laatuaan. Asiasta on kiistelyä, mutta varsin yleisesti esimerkiksi Fedor Dostojevskia pidetään kirjallisista eksistentialisteista merkittävimpiin kuuluvana. Sartre loikin Simone de Beauvoirin kanssa eksistentialismin ennen kaikkea sanana. Tästä on perujaan myös sanapari "eksistentiaalinen ahdistus", tieto siitä, että elämä on lopulta merkityksetöntä - yhteistä päämäärää ei ole, vaan ihmisen, yksilön, on luotava itselleen oma päämääränsä. Tarkovskin visio on eksistentialistinen, mutta olennaisesti valoisampi.

"Ei paluuta" on sotaelokuva, mutta se ei toimi sotaelokuvien lakien mukaan. Sota tahdotaan tuoda esiin muilla tavoin, kuin viuhuvin luodein ja räjähtävine shokeerauksineen. Se tuodaan esiin taustalla. Ihmiset ovat etualalla, sota on vain yksi kuva muuttuvan maiseman katalogissa. Vihollisiakin, saksalaisia, nähdään kunnolla elokuvassa vain muutaman sekunnin ajan. Juoksuhautojen ihmiset, joukossaan Kolja Burljajevin esittämä Ivan, ovat sartrelaisessa keskiössä. He etsivät eksistentialistista merkitystään maailmassa, jossa ei ole heille armoa.

Ivan on nuori vihollisen rajojen takana töitään tekevä tiedustelusotilas, lapsi, jonka perheen saksalaiset ovat tappaneet. Hänen sydämensä täyttää kosto ja viha. Valentin Zubkov on rakkautta nuorelta kenttälääkäriltä turhaan toivova Holin. Jevgeni Zarikovin hahmo Galtsev tahtoo nuoruudestaan huolimatta arvostusta ja kunniaa. Vadim Jusov taas on elokuvan kuvaaja ja hänen tarkoituksenaan on ollut tehdä mahdollisimman visuaalinen matka sotaan. Tässä onnistutaan.

Vaikka muidenkin hahmojen kamppailut itsensä kanssa tuodaan esiin loistavasti, Ivanin hahmo on keskipisteessä. Elokuva on kuvaus Ivanin tyhjyydestä, tilasta, jossa sisäinen aika on pysähtynyttä. Hänen lapsuutensa on tapettu hänen perheensä myötä. Ikänsä puolesta hän on vuosien päässä aikuisesta. Hänen sisällään rimpuilevat kovin aikuismainen viha ja kosto ja lapsenomaiset unelmat leikistä. Unet ovat tie, jota pitkin hänen muistonsa tulevat esiin, mikä on Tarkovskilla myöhemminkin usein esiintyvä teema, erityisesti "Peilissä". Unet ovat muistoja. Ja toisinpäin. Jusov käyttää kuvaustekniikkaa oivaltavasti hyödykseen kuvatessaan Ivanin toden ja unen limittymistä toisiinsa, luottaen kuvan yksinkertaisuuteen. Kamera siirtyy välillä nuoren naislääkärin silmien tehtäviin, välillä se pyörii Ivanin ympärillä kuin hyrrä. Tämä kaikki tuntuu silti kovin luonnolliselta, ei toiselta elokuvalta, vaan hahmojen läheisyydestä johtuen täysin yhteensopivalta ratkaisulta. Symbolisia kuvia: Ivanin äidin ruumiin päälle loiskuva vesi; vanha mies, joka sulkee rauniotalon oven, vaikka seinät ovat kaikki kaatuneet; aavemainen kärrymatka ja kärryistä putoavat omenat, joita hevoset syövät hiekasta. Nämä ovat vain joitakin elokuvan tarjoamia ajatuksia, kaikki toteutettuna silkalla kuvan hengittävällä voimalla.

"Ei paluuta" on huikea. Sen ainoat huonot puolet liiittyvät muutamiin yksinkertaisiin pieniin virheisiin. Selkeimpänä niistä esiin tulee se, että elokuva ei ole vielä Tarkovskin täysin oma visio. Se on tunteiltaan voimakas, olematta sentimentaalinen, mutta siinä ei ole aivan samaa filosofisen ajatuksen voimaa, kuin myöhemmissä "Stalkerissa" ja "Solariksessa". Se on silti kaunis pasifistinen manifesti lapsuuden, onnen ja auringon olemattomasta maasta. Siksi se on parempi sotaelokuva kuin yksikään Vietnamista tai toisesta maailmansodasta kertova äijäirvistely, ehkä "Kauriinmetsästäjää" ja "Ilmestyskirja. Nyt" -elokuvaa lukuunottamatta. Jokainen näistä elokuvista on kuva jo mainitsemastani olemattomasta onnen maasta, on sitten kyseessä Amerikan Yhdysvallat, lapsuus tai ihmisen itsensä arvo. "Ei paluuta" -filmin viimeinen kuva heijastaakin tätä onnen maata. Jopa katsastamassani vanhassa vhs-versiossa tämä näky on shokeeraavan vaikuttava ja kohoaa kirkkaudessaan kauas Hollywood-sentimentalismin tuolle puolen. Se on osoitus siitä, että vaikka elokuva on synkkä, Tarkovski uskoi armoon. Siihen, että vaikka emme koskaan saavuttaisi eksistentialistista tarkoitustamme, tai vaikka päämäärämme olisi mätä ja vihaa uhkuva, oikeuttaa kokemamme ja aiheuttamamme onni elämämme. Samalla viimeinen kuva kertoo, että elokuvan suomenkielisessä otsikossa ei ole kyse vain sodasta, vaan viattomuuden ajasta, johon ei koskaan voi palata. Ei paluuta. Lapsuus on unta.

nimimerkki: Lamourhaaja

Pisteet: rating 90,000


Vieras Arvosteltu: 24.10.2006
Katsottu: VHS

rating 100,000

Saman kategorian TOP-leffoja

Fight Club
Fight Club arvosana 4,21
Fight Club
Possession
Possession arvosana 3,86
Possession
Ilmestyskirja. Nyt
Ilmestyskirja. Nyt arvosana 4,30
Ilmestyskirja. Nyt
American History X
American History X arvosana 4,27
American History X

Elokuvan tiedot

Ei paluuta
Ei paluuta arvosana 3,88

Ei paluuta (1962)

Alkuperäinen nimi: Иваново детство

Genret:
Draama,
Valmistusvuosi:
1962
Pituus:
94 min
Tunnetaan myös nimillä:
Ivanovo detstvo, Ivan's Childhood
Ohjaajat:
Andrei Tarkovski, Eduard Abalov
Käsikirjoittajat:
Vladimir Bogomolov
Pääosanäyttelijät:
Jevgeni Žarikov, Nikolai Burljajev, Nikolai Grinko, Stepan Krylov, Valentin Zubkov
Maat:
Neuvostoliitto
Kielet:
venäjä