Arvostelu

Lähes kolme tuntia pitkä tylsyys tapahtuu töksähtelevästi kuvatuissa jaksoissa, jotka eivät jaksa pitää mielenkiintoa yllä mitenkään

Quentin Tarantinon ylistetty uutukainen käynnistyy nyökäten syvään esikuviensa suuntaan; Sergio Corbuccin klassisen Django -westernin tunnusbiisi soi taustalla, ja alkutekstit rullaavat ruudulla samasta elokuvasta napatulla ”verifontilla”. Corbuccin leffassa Django raahasi alkutekstiosion aikana ruumisarkkua perässään läpi mutaisen maan, Tarantinon pläjäyksessä kaksi orjakauppiasta kuljettaa toisiinsa kahlittuja tummaihoisia miehiä myyntiin orjamarkkinoille. Matkanteon keskeyttää eriskummallinen saksalainen, tohtori Schulz, joka ajelee ympäri länttä hassunhauskalla hammaslääkärin vankkurilla, puhuu monimutkaisesti ja ainiin, tappaa ihmisiä rahasta. Schulz myös sattuu tarvitsemaan orja-Djangoa seuraavalla keikallaan, mistä se kuuluisa lumipallo sitten lähtee pyörimään. Ja se pallo pyörii melkein kolme tuntia, keräten matkaansa aimo annoksen hylsyjä, verta ja suolenpätkiä. Matkan varrella bisneksenteko muuttuu henkilökohtaiseksi, kun Django ja Schulz matkaavat pelastamaan Djangon orjavaimoa ilkeältä plantaasinomistajalta syvältä etelästä.

Perustavinta laatua oleva ongelma Tarantinon leffoissa on yleensä ollut se, miten paljon ohjaaja ”lainaa” suoraan muista leffoista; kokonaisia kohtauksia, kuvia, hahmoja, repliikkejä... you name it. Jos tuon yli pääsee, tai kuten ”suuri yleisö”, jos tuota ei välttämättä edes tajua, ovat Taran leffat parhaimmillaan olleet ihan laadukasta, hyvin rytmitettyä ja genrentajuisesti toteutettua viihdettä. Kuten heti alku näyttää, homage-tyyli on mukana tälläkin kertaa, mutta valitettavasti se ei ole Django Unchainedin suurin ongelma. Django Unchained on yksinkertaisesti todella huono elokuva.

Olen aina sanonut, että maailmassa on kolmenlaisia elokuvia: huonoja, hyviä ja länkkäreitä. Minkäs sille mahtaa, minä todella tykkään länkkäreistä. Arvostelen yleensä surkeimmatkin genren edustajat aika paljon löysemmällä asteikolla kuin muut leffat, sillä tuppaan aina löytämään niistä jotain, mistä pidän. TOP 10 kaikkien aikojen henkilökohtaiset suosikkileffat-listani täyttyisi helposti pelkillä westerneillä. Sen takia uskaltauduin katsomaan tämänkin pätkän, vaikka Death Proofin kesken jätettyäni totesinkin, etten tule enää haaskaamaan aikaani Tarantinon uuteen tuotantoon. Yleinen western-ilmapiiri pelastaakin sen, mitä pelastettavissa on, mutta valitettavasti se ei ole paljon. Koitan perustella mielipiteeni jotenkuten johdonmukaisesti, vaikka näin epäjohdonmukaisesta sekametelisopasta puhuttaessa punaisen langan löytäminen arvostelulle onkin hieman hankalaa.

Otetaan ihan ensiksi kaikista suurin asia: Djangon suhde vaimoonsa. Olisiko kuitenkin ollut parempi, jos Djangon verisen kostoretken motiiviksi olisi laitettu vaikka, hmm, en tiedä, halu kostaa valkoisille orjakeisareille vankeudessa koetut julmuudet? Tai vaikka raha? Olisi. Nykyisessä versiossa katsojan on täysin mahdotonta välittää Djangon ja Hildin suhteesta, jota ei avata millään tavalla, josta ei kerrota meille yhtään mitään. Hahmoilla ei ole kuin muutama yhteinen kohtaus, jotka koostuvat salatuista katseista ja yhdestä kidutustakaumasta. Näyttelijöiden välille ei näin vahingossakaan pääse muodostumaan pienintäkään kemiaa, eikä katsoja pysty oikeasti kiinnostumaan siitä, saako pääpari lopussa toisensa vai ei. Tällaisessa muodossa olemassaollessaan tämä rakkaustarina ei ole mitään muuta, kuin huono tekosyy veren vuodattamiselle. Ok, ei siinä mitään, olen joskus jopa kehunut elokuvaa siitä, että sillä on ollut tarpeeksi huono tekosyy massamurhan starttaamiselle (Mr. Majestyk, melonisadon tuhoaminen), mutta tämän patsastelun kuuluisi kai olla oikeastikin dramaattista. Ei ole.

Toisekseen, paljon puhuttu ”Tarantinon omaleimainen tyyli”, rupeaa olemaan jo aika väsynyt läppä. Ihan rehellisesti, tämä pätkähän voisi olla aivan kenen tahansa Joonaksen kyhäilemä. QT:n yleisiksi ansioiksi kuitenkin laskettakoon ainakin nopea, hyvä rytmitys, selkeä ymmärrys genreistä, hauska/näppärä dialogi ja halu luoda/kopioida yksittäisiä hienoja kohtauksia. Django Unchainedin kohdalla mikään näistä ei päde. Lähes kolme tuntia pitkä tylsyys tapahtuu töksähtelevästi kuvatuissa jaksoissa, jotka eivät jaksa pitää mielenkiintoa yllä mitenkään. Aina, kun jossain on edes vähän ideaa tai meininkiä (Schulzin alkupuolen jorinat, KKK:n huppuepisodi), loppuu kohtaus kuin veitsellä leikaten ja seuraavassa tilanteessa mennään taas jännitys matalalla, samaa kaavaa toistaen. Kun päähenkilöt lopulta pääsevät vaimon jäljille ja ilkeän plantaasinomistajan juttusille, koko pannukakku lässähtää aivan lopullisesti, kun ”spaghettiwestern” muuttuu jonkinlaiseksi kabinettipelistä koostuvaksi pukudraamaksi. Genren lainalaisuuksien rikkominen ja kaavasta poikkeminen ei haittaisi, ellei leffan ensimmäinen tunti olisi vierähtänyt ihan selkeästi genre-elokuvaa luoden; nyt ratkaisu on outo ja muuttaa filmin fiiliksen lennosta ja perustelematta. En myöskään syttynyt yhtään sille, miten jumalattoman paljon tässä pätkässä puhuttiin. Waltzin ja DiCaprion löpinöistä on näppäryys kaukana, kun hahmot jaarittelevat ja jaarittelevat, toinen mukahauskoja ”sivistyneitä ja monimutkaisia” juttujaan joita juntit eivät ymmärrä, hihihihihi, ja toinen väsähtäneen iljettäviä rotuteorioitaan joilla pyritään alleviivaamaan, miten paha pahis kyseessä onkaan. Suurin ongelma tässä on se, että länkkäreissä, varsinkaan spaghettiwesterneissä ei kuulu puhua noin paljon. Djangossa on todennäköisesti yhtä paljon repliikkejä, kuin kolmessa esikuvansa Corbuccin westernissä yhteensä, ja suurimmaksi osaksi tämä dialogi on tyhjää, mukanokkelaa lässytystä, noloja catch phraseja ja neekeri-sanan yliviljelyä.

Yksittäisissä kohtauksissakaan leffa ei tällä kertaa loista. Mukana on pari hauskaa ja hyvin rakennettua hetkeä, mutta suurimmaksi osaksi rakentelut päättyvät töksähtäen, ja ehdottomasti suurin osa kohtauksista kestää aivan liian kauan. Katsojan mielenkiinto herpaantuu jatkuvasti, kun hahmot eivät tee tai sano mitään juonen kannalta tärkeää. Kun on aika ampua, toiminta alkaa nopeasti, räjähtää silmille ja loppuu kuin seinään. Toiminta on oikeastaan kokonaan pelkkää tylsän kliinistä laukaustenvaihtoa vailla suurempaa tyylitajua. Yhtään kunnon kaksintaistelua ei ole saatu mahdutettua mukaan (!!), zoomaukset ja kamera-ajot puuttuvat actionista täysin, ja vaikka Peckinpah-hidastukset onkin pariin kohtaukseen napattu, niiden käyttö on aika laimeaa ja väritöntä. Ohjaaja on selkeästi luottanut toimintakohtauksissaan siihen, että CGI-verellä läträäminen riittää tekemään kohtauksista kohahduttavia ja ikimuistoisia. Ei riitä. QT on myös joko ymmärtänyt väärin tai vähät välittänyt spaghettiwesternien monimutkaisen etiikan, jossa (anti)sankari voi olla tyly äijä ja ampua aseettoman, naisen tai miestä selkään. Aikanaan hommassa oli aina tyylikkyyttä, kuivaa huumoria ja perustetta. Jopa pahimmissa eksploitaatiojutuissa (Django The Bastard), joissa moraali heitettiin heti alussa romukoppaan, makaaberi meininki toimi nimenomaan sen takia, että realismi oli heitetty romukoppaan ja kyse oli selkeästi viihteestä, väkivalta oli yliampuvaa ja graafisesti usein epärealistista, halpaa ja sarjakuvamaista. Tarantino taas näyttää väkivaltaa, joka on realistista, rujoa ja jossa ei ole mitään hauskaa. Hänen päähenkilönsä muuttuu leffan edetessä kunnon sadistiseksi paskiaiseksi, joka nauttii päästessään kiduttamaan ja murhaamaan ihmisiä. Tämä olisi kunnioitettava ja toimiva ratkaisu, jos elokuva olisi tehty samaan tyyliin kuin vaikka Clint Eastwoodin Armoton; kipeäksi ja armottomaksi kuvaukseksi väkivallan seurauksista monella tasolla. Mutta Tarantinon teoksessa raakuus on sidottu 100% viihde-elokuvan kehykseen, mikä tekee elokuvan hahmoista vain epämiellyttäviä, väkivallasta tarkoitushakuista ja jonkinlaista valkoisen miehen katharsista havittelevaa. ”Katsokaa, mun leffassa tapetaan orjakauppiaita raa'asti, mää en tykkää orjuudesta.”

Pisteet: rating 30,000

Raato-A
Tykittäjä, 483 arvostelua
Arvosteltu: 06.07.2013
Katsottu: Kotona

rating 80,000

Saman kategorian TOP-leffoja

Punainen virta
Punainen virta arvosana 3,86
Punainen virta
McCabe & Mrs. Miller
McCabe & Mrs. Miller arvosana 3,87
McCabe & Mrs. Miller
The Hateful Eight
The Hateful Eight arvosana 3,82
The Hateful Eight
Tanssii susien kanssa
Tanssii susien kanssa arvosana 4,06
Tanssii susien kanssa

Elokuvan tiedot

Django Unchained
Django Unchained arvosana 4,09
Genret:
Western
Valmistusvuosi:
2012
Pituus:
165 min
Ohjaajat:
Quentin Tarantino
Käsikirjoittajat:
Quentin Tarantino
Pääosanäyttelijät:
Christoph Waltz, David Steen, Dennis Christopher, Don Johnson, James Remar, Jamie Foxx, Kerry Washington, Leonardo DiCaprio, Samuel L. Jackson, Walton Goggins
Maat:
USA
Kielet:
englanti, saksa, ranska