Arvostelu

Intohimolla tehty kunnianosoitus, jossa fanipoikamaisuus ja todella vahva ammattitaito kulkevat yhdessä.

Quentin Tarantino on hyvin erikoinen tapaus Hollywoodin ohjaajien listalla. Hänen tyylinsä ei todella vahvaa ja nokkelaa dialogia lukuun ottamatta varsinaisesti sisällä mitään täysin omaa, mutta hän kuitenkin onnistuu muokkaamaan rakastamistaan filmeistä ja tyylilajeista elokuvallisesti vahvoja kokonaisuuksia - piti hänen elokuvistaan tai ei. Ehkä ainoa poikkeus Tarantinon filmografiassa on hänen eniten parjattu elokuvansa Death Proof, jossa on kyllä hetkensä mutta se nojaa liikaa hitaasti eteneviin 1960-70-luvun, roskaisiin ja reikäfilmisiin kostoelokuviin. Muiden ohjausten osalta en ole kyllä hutia päässyt Tarantinolta todistamaan eikä Django Unchained ole poikkeus. Itse asiassa, se lukeutuu ohjaajansa hienoimpiin elokuviin.

Django on orja, joka pakoa yrittäessään erotetaan vaimostaan Broomhildasta ja myydään uudelle omistajalle. Matkallaan orjaseurueen ja heidän omistajiensa kanssa kohti määränpäätään häntä vastaan tulee hammaslääkäriksi tekeytynyt, supliikin ja vakuuttavan puheen taitava palkkiometsästäjä King Schultz, joka itse asiassa etsii Djangoa ja tarvitsee hänen apuaan etsiessään kolmea miestä. Schultz ostaa Djangon vapauteen ja tarjoaa vastapalvelukseksi sen, että he pelastavat Broomhildan uusilta omistajiltaan ja samalla hän kouluttaa päähenkilöstämme pelätyn palkkiometsästäjän.

Tarina itsessään ei tarjoa kovinkaan paljon uutta spaghetti-westernien tai blaxploitaation osa-alueilla, mutta käsikirjoitus on yksi ohjaajansa uran vahvimmista. Aluksi voi pelästyä kun katsoo elokuvan keston: kaksi tuntia ja 45 minuuttia on melkoisen pitkä, mutta ei mitenkään päägenrelleen epätyypillinen. Hänen edellinen elokuvansa Kunniattomat paskiaiset syyllistyi keskivaiheen tyhjäkäyntiin, mutta Django Unchainediin Tarantino on saanut koneen yskimisen korjattua, vaikka loppua venytetäänkin hieman liikaa. Ei häiritsevästi, mutta silti pienellä hienosäädöllä olisi päässyt vielä tätäkin pidemmälle. Elokuvassa on kohtauksia, jotka saattavat näyttäytymishetkellään tuntua irrallisilta, mutta nekin osataan myöhemmin liittää tapahtumien kulkuun. Päähenkilön kehitys on myös hienoa seurattavaa: todistamme hänen henkistä ja taidollista kasvuaan elokuvan alusta aina huikeaan lopputulokseen asti. Muutenkin hahmot ovat vahvoja ja heillä on omat taka-ajatuksensa ja keinonsa päästä haluamiinsa asioihin kiinni, vaikka tällä kertaa naishahmot jäävätkin jalkoihin. Toisaalta, sille on varmaan syynsä siinä, että 19. vuosisadan puoliväli oli todella miesvaltaista aikaa, joten annetaan tuon mennä ajankuvan piikkiin.

Draamallisesti Tarantino on taas elementissään. Hänen elokuvissaan ei liiemmin heikkoja näyttelijäsuorituksia ole muilta kuin häneltä itseltään ja, vaikka jälkimmäinen onkin jälleen läsnä, näyttelijät antavat tälläkin kertaa kaikkensa ja saavat aikaan hienoa jälkeä. Christoph Waltz vie kirkkaimman kruunun: hän on käsittämättömän karismaattinen näyttelijä joka saa puristettua särmikkyyden, isällisyyden, juonikkuuden ja armotttomuuden samaan pakettiin ihailtavalla taidolla, tehden King Schultzin hahmosta vastustamattoman kokonaisuuden. Leonardo DiCaprio tekee uransa mainioimpiin lukeutuvaa jälkeä julmana orjaomistaja Calvin Candiena ja ottaa kaiken irti hahmonsa sadistisuudesta. Jamie Foxx jää alkuun aika pahasti Waltzin varjoon, mutta kyllä hänkin vetää Djangon roolin tyylillä. Odotin aikaisemmin pelonsekaisin tuntein hänen roolisuoritustaan, mutta Foxx yllätti positiivisesti ja hänestä löytyi juuri sitä oikeaa asennetta, jolle voi läiskäistä "Mean SOB" -leiman rinnuksiin.

Tyylillisesti Django Unchained onkin sitten hieman epätasaisempi, mutta ei siinäkään pahemmin heikkouksia ole. Yllättävintä elokuvaa katsoessa on se, kuinka pitkälle Tarantino on tällä kertaa mennyt: kyseessä on varmasti hänen riskejä ottavin elokuvansa eikä pelkästään väkivallan osalta. Väkivalta on todella rajua: veri lentää, ruoska heilahtaa ja tuskan huutoja saa kuulla kohtuullisen paljon. Pari toimintapitoisempaa kohtausta elokuvassa on melkein kuin suoraan Peckinpahin teoksista, mutta ne on osattu heittää niin komeasti yli että moni splatteria ja gorea sisältävä kauhu/toimintaelokuva menisi nurkkaan häpeämään. Muilla osa-alueilla tietenkin näkyvintä on n-sanan käyttö: sitä viljellään joka kohtauksessa ja välillä se tulee useamman kerran samassa lauseessa. Jos on siis herkkä tuon sanan suhteen, kannattaa pari kertaa harkita tämän katsomista. Alastomuuteen elokuvissa en erityisemmin kiinnitä huomiota, mutta tässäkin on pari kohtausta jossa Tarantino rikkoo rajojaan. En mene sen enempää yksityiskohtiin, mutta hänen tuotoksilleen alastomuuden määrä on epätavallisissa suhteissa, mutta ihan liiallisuuksiin ei mennä.

Jos edellisessä kappaleessa mainitsemieni, ulkopuolelle helpommin näkyvien osa-alueiden sisälle mennään tekniselle puolelle, huomaa että sielläkin on uutta öljyä moottorissa eikä se välttämättä ole ihan puhtainta mahdollista. Täytyy tosin sanoa, että elokuva on kuvauksellisesti hienoa katsottavaa: maisemat ovat komeita, lähiotokset toimivat liki hypnoottisesti ja takaa-ajot ja liikettä kuvaavat pätkät ovat elokuvan tyylikkäintä antia. Eniten häiritsevä elementti on leikkaus. Jotkut kohtaukset ovat liian hollywoodmaisia: ns. 360-otosta näkyy pariin otteeseen ja elokuva luottaa myös liikaa nopeaan leikkaukseen, mikä rikkoo illuusiota spaghetti-westernin katsomisesta ja palauttaa mieleen, että tämä on sadan miljoonan dollarin Hollywood-tuotanto, joka on tehty digitaalisesti. Tarantinon luottoleikkaaja Sally Menken poissaolon - ja ikävä kyllä poismenon - huomaa tämän elokuvan osalta, mutta ei Fred Raskin huonoa jälkeä tee. Musiikillisesti tämä on ehkä Tarantinon epätasaisin elokuva: saamme kuulla Morriconea ja amerikkalaista nyky-räppiä samassa elokuvassa. Joissain kohtauksissa musiikkivalinnat toimivat paremmin kuin toisissa, mutta yhtä komeita hetkiä kuin Bowien "Cat Peoplen" soiminen Kunniattomien paskiaisten loppupuolella ei ole.

Lähdin katsomaan Django Unchainedia vähän kahdella mielellä. Toisaalta Tarantinon kanssa tietää miten hän elokuvansa tekee ja toisaalta hänen elokuvansa voivat juuri kaatua liikaan intoiluun tai liikaan genre-nojailuun. Tässä tapauksessa voi onneksi todeta pelkojen olevan turhia, koska pienestä epätasaisuudesta huolimatta kokonaisuus on todella viihdyttävää ja erittäin hienoa seurattavaa. Tarantino tekee elokuvansa omalla, taiteenlajia rakastavalla tavallaan eikä hän pyydä sitä anteeksi eikä liiemmin välitä siitä mitä häntä kritisoivat tahot sanovat. Itse asiassa, hän nauttii itsensä toteuttamisesta valtavalla tasolla, vaikka pari kertaa uransa aikana hän onkin sitä tehnyt liikaa. Tämän viimeisimmänkin kohdalla tietysti lainailun määrä on rekan mitoissa, mutta ei sitä sen kummemmin pohdi, Django Unchained on intohimolla tehty kunnianosoitus, jossa fanipoikamaisuus ja todella vahva ammattitaito kulkevat yhdessä.

Pisteet: rating 90,000

TomHenry
Käyttäjä, 21 arvostelua
Arvosteltu: 16.01.2013
Katsottu: Teatterissa

rating 80,000

Muita lähipäivinä telkusta tulevia leffoja

Luokkakokous 2 - Polttarit
Luokkakokous 2 - Polttarit arvosana 1,99
Luokkakokous 2 - Polttarit
Koskemattomat
Koskemattomat arvosana 4,21
Koskemattomat
Noidan oppipoika
Noidan oppipoika arvosana 2,66
Noidan oppipoika
The Dark Horse
The Dark Horse arvosana 2,79
The Dark Horse

Elokuvan tiedot

Django Unchained
Django Unchained arvosana 4,09
Genret:
Western
Valmistusvuosi:
2012
Pituus:
165 min
Ohjaajat:
Quentin Tarantino
Käsikirjoittajat:
Quentin Tarantino
Pääosanäyttelijät:
Christoph Waltz, David Steen, Dennis Christopher, Don Johnson, James Remar, Jamie Foxx, Kerry Washington, Leonardo DiCaprio, Samuel L. Jackson, Walton Goggins
Maat:
USA
Kielet:
englanti, saksa, ranska