City of the Living Dead (1980)

Ei onnistu luomaan tiivistä pelon ilmapiiriä.

Lucio Fulci tunnetaan parhaiten zombileffoistaan,”Zombie Flesh-Eatersin” lisäksi häneltä muistetaan erityisesti ”Helvetin portit” –trilogia, jonka starttaa City of the Living Dead –nimellä kulkeva eläviä kuolleita vilisevä sekoilu. Ja vaikka starttaakin, niin aika laiskasti, se on myönnettävä. Fulcin tyylikeinot, kuten surrealismi, taitava kamerankäyttö, painostava tunnelma ja väkivalta ovat tällä kertaa kovin keinotekoisesti ja päälle liimatusti luotuja, eikä Elävien kuolleiden kaupunkia voi väittää järin ahdistavaksi tai pelottavaksi. Mutta kyllä se silti kerran nautittavan visvamaratonin tarjoaa.

Uudessa Englannissa tapahtuu kummia: syrjäisen Dunwichin kaupungin pappi William Thomas (Jovine) vetää itsensä narun jatkoksi. Toisella puolen Yhdysvaltoja meedio Mary Woodhouse (MacColl) näkee tapahtuman ja tajuaa, että isä Thomasin teko kertoi pahasta lyhytnäköisyydestä: pyhän miehen kuolema nimittäin avaa Helvetin portit, ja jollei niitä suljeta pyhäinpäivään mennessä, elävät kuolleet tulevat vaappumaan paitsi Dunwichin kaduilla, myös koko maailmassa. Niinpä Mary suuntaakin kohti Dunwichia reportteri Peter Bellin (George) kanssa, paikan päällä jengiin liittyy vielä psykoanalyytikko Gerry (De Mejo) ja tämän potilas Sandra (Agren), jonka auditointisessioihin potilaidensa yksityisyydestä ilmiselvästi vähät välittävä Gerry auliisti päästää kaikki oveen koputtavat. Ja eipä sitten muuta kuin kirjailija Clark Ashton Smithin Cthulhu-mytologiaan keksaisema ”Eibonin kirja” kainaloon, ja niin ikään Cthulhu-mytologiaan H.P. Lovecraftin kautta liittyvän Dunwichin kaduille hortoilemaan.

Päällimmäinen ongelma City of the Living Deadissa on sen juonellinen hataruus ja elokuvakerronnan heittelehtivyys. Fulci ei onnistu luomaan tiivistä pelon ilmapiiriä, ja Dardano Sacchettin Lovecraftilta innoituksen hakeva käsikirjoitus on sekava kokoelma ihmisiä, jotka zombit tappavat, ja jotka sen jälkeen muuttuvat itsekin zombeiksi tappaakseen lisää ihmisiä jotka hekin muuttuvat sitten zombeiksi... Kehystarina on kankea ja sekava; kuolleet ilmestyvät paikalle mistä sattuvat, ja suurin osa henkilöhahmoista tekaistaan vain sitä varten, että heidät voitaisiin terminoida ja sitten nostattaa ylös lyhytaikaisiksi jäävistä haudoistaan. Suurin osa kohtauksista ei myöskään varsinaisesti kovin suorasti liity toisiinsa, vaan pikemminkin elokuva suuren osan ajasta vaikuttaa enemmän kollaasilta Dunwichissa tapahtuvia gore-hetkiä kuin yhtenäiseltä kauhuelokuvalta. Yksittäisen kohtauksen jälkikäteen katsomalla onkin oikeastaan mahdoton sanoa, mihin paikkaan elokuvan kronologiaa se kuuluu, vai onko se kokonaan eri elokuvasta! Toisaalta tämä tuo elokuvaan myös sen ainoan pelottavan elementin: kaoottisuus, houreisuus, kaikkea järkeä ja logiikkaa rikkova sekavuus sekä hämmentävän töksähtävä loppuratkaisu – suolilla höystettynä – tekee elokuvasta kieltämättä vaikeasti tajuttavan ja sitä kautta jopa jollain lailla vieraan tuntuisen. Ja nimenomaan käsittämätön vierauden tunnehan on juuri se, mikä yliluonnollisessa kauhussa ja Cthulhu-tarinoissa viehättää. Siksi olisinkin valmis laskemaan tämän elokuvan Cthulhu-mytologian piiriin paljon vahvemmin kuin vaikkapa Fulcin vuotta myöhemmän elokuvan ”The Beyondin”, joka sekin sisälsi muutaman hienovaraisen viittauksen tähän omalaatuiseen kauhun alalajiin.

Jos elokuvassa jokin kuitenkin on onnistunutta, niin tekniikkapuolihan se. Fulcin ja hänen apuriensa splatter-tehosteet ovat lähes vertaansa vailla, ja ne kohtaukset, joissa gore näyttää keinotekoiselta, ovat todella harvassa. Zombien maskeeraus on hyvää työtä, ja varsinkin muutamat haamumaisemmat zombit – ylösnoussut itsemurhakandidaattipappi etunenässä – ovat aika hyytäviä. Mätänevät ruumiit näyttävät nekin juuri sopivan groteskeilta, ja eräässäkin kohtauksessa sisuskalujaan (oikea oksennus aidoilla lampaan sisäelimillä!) oksentava nainen on suorastaan oksettava näky. Kuvaamalla oikeasta kulmasta ja käyttämällä valaistusta ja leikkausta oikealla tavalla Fulci myös paikoin kykenee luomaan zombien ilmaantumisen ja varjoissa pälyilyn aidosti painajaismaisen näköisesti. Eikä vähätellä sovi myöskään Fabio Frizzin kauhuambientia, joka tosin on armottoman itseään toistavaa eikä eroa juurikaan genren muiden elokuvien scoreista; no, ehkä synthpop-vaikutteita on vähemmän – mistä on syytä olla kiitollinen – mutta silti jäin kaipaamaan astetta vahvempaa tunnelatausta musiikin puolelta.

Mutta kyllä tässä elokuvassa on jotain todella huonoakin, ja se on näyttelijäkaarti. Näyttelijät ovat lähes kaikki rooleissaan kankeita, kunnollista pelon tunnetta – tai oikeastaan mitään muitakaan tunteita – ei City of the Living Deadin patsastelu ilmennä. Näyttelijöiden amatöörimäisyys ilmenee hyvin selkeästi rentouden puutteen lisäksi myös siinä, että he jatkuvasti reagoivat yllättäviin juonenkäänteisiin heti niiden tapahduttua, koska näyttelijät tietysti etukäteen tietävät mistä on kyse, ja tietävät odottaa tapahtumaa. Monet sivuosanäyttelijät näyttävät kovasti siltä, että tahtoisivat vain pois kameran edestä. Myöskään alun meediokohtauksen erittäin kömpelöt liekkiefektit eivät vakuuta, vaan herättävät pikemminkin hilpeyttä. Siksipä elokuvan startti ei oikein vakuutakaan, vaikka ”The Beyondista” musitettava Catriona MacColl tekeekin tietyssä mielessä jopa persoonallisen suorituksen.

MacColliin liittyy myös kenties elokuvan jännittävin ja mahdollisesti ainoa ilman gorea ahdistava kohtaus; nimittäin todella häijy elävältä hautaamiskohtaus. Eikä siinä vielä mitään, sillä kuopattu mimmi herää ja onnistuu kiinnittämään arkun ulkopuolisten huomion, mutta täytyy myöntää että Fulci on valinnut harvinaisen persoonallisen konstin arkun avaamiseen – en spoilaa tätä kohtausta, mutta sanotaanko vaikka että jos minut haudataan elävältä, toivon pelastajieni valitsevan jonkin toisen keinon. Paljoa muuta psykologisesti pelottavaa leffasta ei sitten löydykään, ja gorekin on hyvistä efekteistään huolimatta kokonaisuudesta irrallista, itsetarkoituksellista ja itseään toistavaa, jo lukemattomissa muissa elokuvissa nähtyä mättöä. Zombikauhuleffa joka ei pelota, on kuin zombi ilman ihmislihan himoa – eli aivan liian säyseä kiinnostaakseen kovin pitkään.

Miihkali
Tykittäjä, 159 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 05.11.2009
Katsottu: Kotona

Olisipa tämän tekemiseen nähty enemmän vaivaa niin tämä olisi täysi mestariteos.

Rakastan kauhuelokuvia, mutten ikinä odota niitten olevan pelottavia. Rakastan kauhuelokuvia eri syistä, toisia koska ne ovat puhdasta aivot narikkaan-splatterviihdettä, toisia hienon tunnelmansa takia. Syitä on lukuisia, välillä en edes tajua, mitä tässäkin elokuvassa näin tai miksi maksan itseni kipeäksi ostaakseni jonkun superharvinaisen kasarisplatterin, josta ei herra paratkoon löydy edes tekstitystä englanniksi, suomesta sitten puhumattakaan. En tiedä miksi tämä on ehkäpä jopa lempikategoriani, mutta ei ainakaan siksi, että tahtoisin kokea selkäpiitä karmivia hetkiä huoneessani.

Oli miten oli, otinpa sitten kaupasta mukaani italialaiselokuvan City Of The Living Dead ja ajattelin sen olevan sopivaa puoliunessa katseltavaa splatteria raskaan 13 tunnin työpäivän jälkeen tyyliin "kaupunki täynnä zombeja, joita pari henkiinjäänyttä koittaa listiä" tai jotain vastaavaa. Ja ei kun siinä vähän ennen puolta yötä Matti Nykänen-dokumentin jälkeen valot kiinni, äänet täysille ja laput korville ja kiekko soittimeen pyörimään.

Elokuvan juonesta sen verran, että oma oletukseni meni aika pahasti päin metsää. Tapahtumasarjan aloittaa newyorkilaismeedio Mary Woodhousen (Catriona MacColl) näkemä näky, jossa pappi (Fabrizio Jovine) hirttää itsensä pienessä kaukaisessa Dunwichin kylässä. Näky on kuin ennustus suoraan 4000 vuotta vanhasta kirjasta, ja pian selvänäkijälle selviää papin avanneen teollaan portit helvettiin, ja ellei tätä etsitä ja tuhota pian koittavaan pyhäinpäivään mennessä, kuolleet valtaavat maailman. Niinpä Mary ja tämän erinäisen juonikuvion kautta tapaama reportteri Peter Bell (Christopher George) ottavat auton ja lähtevät kohti kylää, jossa tapahtuu hirvittäviä asioita, kuolleet heräävät henkiin ja itsemurhan tehnyt pappi ilmestyy kuin tyhjästä ihmisille, jotka näyn edessä kuolevat kauhusta. Ehtivätkö Mary ja Peter tappaa papin lopullisesti ennen pyhäinpäivää vai onko maailma tuomittu tuhoon?

Näin omaperäinen siis oli City Of The Living Deadin juoni, eikä se varmasti kuulosta kenestäkään pelottavalta saati sitten yöunia vievältä. Eipä suoraan sanottuna minustakaan. Mutta jouduin kokemaan tämän pätkän myötä yhden elämäni suurimmista, ellen ehkä suurimman, yllätyksen elokuvan parissa.

City Of The Living Dead on suomeksi sanottuna HELVETIN (anteeksi nyt kuitenkin sanavalintani) ahdistava elokuva. En todellakaan halua saati sitten yritä plagioida tässä erästä toista ohjaaja Lucio Fulcin elokuva-arvostelua, mutta se tunnelma mikä tässä elokuvassa oli... Ensimmäistä kertaa niin pitkään aikaan kuin pystyin muistamaan olisin välillä halunnut sammuttaa telkkarin, laittaa valot päälle tai katsoa toiseen suuntaan. Ei todellakaan veren takia, ehei. Elävienkuolleiden Kaupunki ei takakannen kovasta mainonnasta huolimatta tarjonnut mielestäni kovinkaan kummoista gorea. Tässä vain oli sitä jotain! Fabio Frizzin musiikki on äärimmäisen ahdistavaa ja karmivaa, koko ajan on synkkää ja pimeää... mutta mikä pelottavinta, tämä ei ollut mielestäni mitään sellaista mitä Fulcilta olisi aiempien näkemieni elokuvien perusteella osannut odottaa, eli kauhun tekemistä ruudulla näkyvän silmittömän väkivallan myötä.

Elokuvassa hirveintä olikin juuri se "jonkin" odottaminen äärimmäisen ahdistavassa ympäristössä, edes paikallinen baari ei vaikuta kotoisalta tai lämpöä herättävältä. Kohtaukset, joissa poika John-John kävelee huoneessaan hitaasti, HYVIN hitaasti, kohti ikkunaa, jonka takaa kuuluu karmivaa ulvontaa tai jossa erään naisen talon lattialle ilmestyy makaamaan päivällä ruumishuoneella maannut nainen, joka vieläpä katoaa ja alkaa rymistelemään yläkerrassa nostivat pulssini äärimmäisen korkealle, mutta eivät olleet mitään verrattuna siihen kauhun-tunteeseen, että milloin (lue: koska hyvänsä) kesken karmivan hiljaisuuden kuollut pappi teleporttaisi jonkun eteen punaisine silmineen hirttoköydestä roikkumaan. Huumoria elokuva ei (paria tahatonta koomisuutta lukuun ottamatta) sisältänyt, eikä näin tunnelma missään vaiheessa päässyt kevenemään. Loppu on Fulcille perinteisesti surullinen ja itse ainakin oikeasti mielessäni lähes rukoilin, että kuolleita pakoon juokseva poika selviäisi, tätä kun aidosti kävi niin kovasti sääliksi.

Jos City Of The Living Deadissa on tunnelmaa, niin eipä se ole kovin taiteellisesti syntynyt. Näyttelijät ovat täydellisen karmeita, dubbaus melkein itse elokuvaa karmivampaa, eikä Fulcin zoomailevaa ja poukkoilevaa ohjaustyötä nyt ehkä menisi mihinkään palkinto-gaalaan suosittelemaan. Siinä ei myöskään ole Zombie Flesh Eatersin viihdyttävyyttä taikka Beyondin lähes naurettavaa verisyyttä. Myös suurin osa gore-kohtauksista on itseään toistavia, zombi-repii-pään-auki -juttuja, joille viittaa ensimmäisen jälkeen kintaalla. Elokuvaan on myös ikään kuin "väkisin" ängetty täysin juoneen liittymättömiä asioita, kuten ikkunasta sisään lentävät madot tai isä, joka tunkee tyttönsä hulttiopoikakaverin päästä poran läpi.

Tämä leffa on tosissaan vaikea tapaus. En yksinkertaisesti HALUA antaa sille täysiä pisteitä, koska niin monet asiat on tehty lähes anteeksi antamattoman huonosti. En pitänyt tästä elokuvasta. En usko katsovani sitä enää uudestaan. Mutta luoja, ei elokuva, jonka katsottuaan näkee ensimmäistä kertaa aikoihin muita kuin ihmissuhdeongelmiin liittyviä hirvittäviä painajaisia, heräten keskellä yötä hikeä valuen uskaltamatta sulkea silmiään, voi olla kuitenkaan mielestäni huono! Olisipa tämän tekemiseen nähty enemmän vaivaa niin tämä olisi täysi mestariteos.

Huom: ihmismieli on outo, sairas. Minun sanani tästä elokuvasta ei ole liioittelua, mutta ne ovat vain yhden ihmisen sisimmässä syntyneitä tunteita, jotka eivät varmastikaan mene yksi yhteen kenen tahansa tunteiden kanssa, ihmiset kun nyt ovat niin erilaisia. En suosittele ketään katsomaan tätä omaan analyysiini nojaten. Minä en ole löytänyt mitään pelottavaa sadoista, täälläkin kauhistelluista leffoista, mukaan lukien "kaikkien aikojen pelottavin elokuva" Manaaja. Olen nauranut useille kauhuelokuville, katsonut niitä ihan vain huvin vuoksi. Viimein löysin henkilökohtaisesti vertaiseni. Että äläpä laula minua suohon mahdollisen megapettymyksen sattuessa, kiitos.

kurkkuharja
Tykittäjä, 75 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 27.03.2008
Katsottu: Kotona