Arvostelu

Genrensä parhaimmistoa.

Italiassa 1980-luvun alkupuolella syntyneen post–apocalypse-elokuvagenren voisi jakaa karkeasti kolmeen aaltoon. George Millerin ohjaama ja Mel ”Väkivaltaiset historialliset elokuvat” Gibsonin tähdittämä ”Asfalttisoturi – Mad Max 2” potkaisi liikkeelle genren parhaiten tunnetuimman alalajin, moottoripyöräily- ja autoilu-post–apocalypsen. Valitettavan paljon unohduksiin jäänyt ”Soturit” (Warriors) taas inspiroi lukemattomia jengisota-aiheisia post-apokalyptisiä rymistelyitä. Lisäksi urallaan ties kuinka monta uutta b-elokuvagenreä aloittanut John Carpenter pullautti 1981 ulos klassikkotoimintansa ”Pako New Yorkista”, jonka jalanjäljissä italialaiset tahkosivat nopeassa tahdissa määrättömän määrän ”Pako jostain isosta kaupungista sen jälkeen kun sen on tuhonnut ydinsota tai muu massatuho” –elokuvia. Erityisesti Enzo G. Castellari kunnostautui ohjaamalla leffoja jokaiseen genreen (”Mad Maxia” vastasi ”Uudet barbaarit”, ”Sotureita” ”Bronxin asfalttisoturit” ja pakogenreen mies osallistui ”Pako Bronxista” –leffallaan).

Tämän huomattavan ja turhan johdannon jälkeen pääsemmekin arvosteltavaan elokuvaan kiehtovalla aasinsillalla: vaikka ”Pako-post–apocalypset” taisivatkin olla genrensä harvinaisin lajityyppi, eikä paremmin gialloistaan tunnettu Sergio Martino juurikaan innostunut kyseisestä genrestä, sattui hän vuonna 1983 ohjaamaan hän yhden pasta-apocalypsen parhaimmista elokuvista, New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019 –eeppoksen. Paikoitellen jopa omaperäinen, toteutukseltaan yllättävän onnistunut ja juuri oikeanlaisen sekoituksen camp/trash –arvoja ja kunnon toimintaa sisältävä ”Pako New Yorkista sen tuhon jälkeen vuonna 2019” ansaitsee ehdottomasti paikkansa niin b- kuin a-luokankin toimintaleffojen palkintopalleilla.

Taustatarina kulkee suunnilleen samoja linjoja kuin muutkin genren edustajat. Perinteiseen tapaan ydinsota on tappanut suurimman osan maailman väestöstä ja jäljellä olevilla ei ole paljoakaan positiivisia tulevaisuudennäkymiä. Pahat eurooppalaiset eli euracit ovat painaneet "fataalia nappulaa" ja valloittaneet hyvän amerikan. Nyt kaikkea muuta kuin käytännöllisen näköisissä haarniskoissa ratsastavat eurac-poliisit ja heidän huntereiksi kutsutut paikalliset uudisasukas-sadistiapulaisensa metsästävät harvoja jäljellä olevia jenkkejä yrittäen samalla tuhota kaikki jäljellä olevat ehjät ikkunalasit. Aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, laskeuma on vienyt kaikilta naisita hedelmällisyyden – yhtä lukuunottamatta. Tähän liittyy sekä euracien amerikkalaismetsästys (heillä halutaan tehdä kokeita jotka tähtäävät hedelmällisyyden palauttamiseen) että koko elokuvan juoni. Elokuvan sankari ja romurallin Nevadan mestaruutta hallussaan pitävä Parsifal (Sopkiw) saa nimittäin USAn pakolaishallitukselta tehtäväkseen etsiä New Yorkin raunioista tuo viimeinen mimmi joka vielä munasoluja tuottaa. Kahden kumppaninsa lisäksi mukaan tarttuu New Yorkin raunioista Giara-niminen neito (Monnier). Näillä voimilla pitäisi sitten kyetä pelastamaan ihmiskunta ja lopulta lähteä tuon hedelmäisen naisen kanssa Alfa Kentauriin perustamaan uusi ihmiskunta.

Vaikka juoni päällepäin vaikuttakin aika yhtä tyhjän kanssa olevalta, on kupletin juonessa kieltämättä ihan tyylikäs idea ja joukko hupaisia ja yllättäviäkin koukkuja, vaikka jutun päätapahtumat seuraileekin hitusen modifioituna "Pako New Yorkista" –tarinaa. Martino kuljettaa tarinaa eteenpäin vauhdilla, tarjoilee tyylikästä toimintaa eikä turhaan jarruttele suvantokohdissa. Martinon yhdessä paremmin länkkäreistä tunnetun Ernesto Gastaldin ja ainakin itselleni täysin tuntemattoman Gabriel Rossinin laatima käsikirjoitus vyöryttää katsojan kummasteltavaksi tasaisin väliajoin mitä moninaisimpia tilanteita, joten kyllästymisen vaaraa ei ole; tosin näitä tilanteita yhdistää hyvin vahvasti kaksi asiaa: niiden totaalien ”mitä vittua?” –luonne ja niiden tapa kerta toisensa jälkeen huipentua päättömään väkivaltaan joka tietysti tarjoaa ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tappeluista ei todellakaan tule pulaa, sillä ydintuhon jälkeinen New York vilisee latvasta lahoja heimoja, joiden pääintressinä on lähinnä kaikkien muiden heimojen tappaminen. Vaikka heimo ei hyökkäisikään Parsifalin jengin kimppuun, niin ei hätää: Parsifal kumppaneineen haastaa riitaa välillä ilman syytä. Heimoista kannattaa mainita ainakin ryhmä villisti kihertäviä verenhimoisia papparaisia joka kantaa hernekeittoa valtavassa kattilassa, lauma apinamiehiä (joukossa mm. roolinsa tyylillä ja karismalla hoitava George Eastman ”Ison Apinan” roolissa) ja rottia syövä, osuvasti nimetty rottakansa. Kyseisen heimon tavat ovat vähintään barbaarisia: päivän parhaan rottatilin saanut mies saa aina raiskata jonkun jengin naisista. Mieleen nousee väkisinkin kysymys, miksi yksikään nainen viihtyisi ko. poppoossa.

Tekniikkapuoleltaan leffa on aika ristiriitainen. Toisaalta esimerkiksi New Yorkin tuhoutuneet rauniot roskaa ja roinaa uhkuessaan luovat vakuuttavan kuvan ydintuhon jälkeisestä maailmasta ja savuefektit viimeistelevät vaikutelman. Muutenkaan lavasteissa ei ole moitteen sijaan. Mutta toisaalta taas osa lavasteista on aika oudosti valittuja, kuten euracien päämajana palveleva meijeri. Puvustus ja maskeeraus nyt on mitä on, tarjoillen perinteisen Mad Maxiläisen punk-konsertin ja Kummelin risteytystä muistuttavan skaalan piikkitukkia ja hevareita. Näyttelijät taas nyt ovat mitä ovat. Pääosan Michael Sopkiw on aika pökkelö, mutta toisaalta pakanamaan karttaa muistuttava turpavärkki ja kokeneen oloinen olemus tuo miehelle melko vaikuttavaakin karismaa, jonka avulla hän kaahaa kevyesti ohi esimerkiksi Castellarin ”Bronx”-leffoista tutun, repliikin minuutissa laukovan baby facen Marc Gregoryn. Jo edellä mainittu George Eastman on myös sanalla sanoen kova jätkä, ei mikään ihmeellinen roolisuoritus eikä käsikirjoituskaan juuri anna tilaa minkäännäköiselle sooloilulle, mutta Eastmanin ”grand old man” –olemus ja apinamaisen hahmon hillittömyys korjaavat suorituksen kevyesti plussan puolelle. Euracien naispomoa esittävä Anna Kanakis muistettaneen myös ”Uusista barbaareista”, mutta tällä kertaa suoritus on jopa hyvä – eikä Anna-tyttösen kauneutta sovi ollenkaan kiistää. Muilla näyttelijöillä voikin sitten heittää vesilintua, hyvä etteivät jalkoihinsa kompastu.

Oli post-apocalypsestä mitä mieltä tahansa, ei voi kiistää, etteikö New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019 olisi genrensä parhaimmistoa niin hyvässä kuin pahassakin. Toimintaa on, yli oman tarpeen, ja se on laadukkaasti tehtyä: tässä muksimisessa silmä lepää eivätkä aivotkaan turhia ylirasitu. Toimintaleffana New Yorkin tuhon jälkeen lyökin laudalta kevyesti genrensä nimekkäämmät perusteokset, kuten ”Pako New Yorkista” ja ”Mad Max 2”:sen. Camp-arvoja ei myöskään sovi unohtaa, sillä leffan toistuvista wtf-tilanteista on helppo saada irti nautintoa niin tahattomana komediana kuin mielenkiintoisena kuriositeettinakin. Toisaalta Martinoa voi myös kehaista yhdestä post-apocalypsen parhaista miljöistä: leffan tunnelmallinen avaus lohduttomine maailmanlopun jälkeisine lavasteineen on valehtelematta yksi elokuvahistorian hienoimmista (ja epäilemättä post-apocalypsen paras). Oliver Onionsin (eli Guido ja Maurizio De Angelisin) tunnelmallinen blues-skaaloissa jammaileva surumielinen intromusiikki viimeistelee vaikutelman ennen latistumistaan toimintakohtauksia säestäväksi geneeriseksi syntikkapopiksi. Lisäarvona Death Rallya pelanneet osannevat arvostaa elokuvan lukuisia romurallikohtauksia sekä nopeatempoisia syntikkapimputuksia.

Jos post-apocalypseen haluaa tutustua, tämä on oivallinen leffa aloittaa. New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019 taitaa olla myös se yksi ja ainoa oikea alkuperäinen leffa, jossa viimeistä hedelmällistä naista metsästetään ja johon muita samaa perusideaa käyttäviä tekeleitä verrataan. Martinolle pisteet, De Angelis –veljeksille puolikas ja näyttelijöille pärstän mukaan.

Pisteet: rating 80,000

Miihkali
Tykittäjä, 168 arvostelua
Arvosteltu: 14.09.2008
Katsottu: Kotona

Saman kategorian TOP-leffoja

Lupin III: Cagliostron linna
Lupin III: Cagliostron linna arvosana 3,81
Lupin III: Cagliostron linna
Kadonneen aarteen metsästäjät
Kadonneen aarteen metsästäjät arvosana 4,20
Kadonneen aarteen metsästäjät
Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu
Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu arvosana 4,27
Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu
Pelon palkka
Pelon palkka arvosana 4,21
Pelon palkka

Elokuvan tiedot

New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019
New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019 arvosana 3,55

New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019 (1983)

Alkuperäinen nimi: 2019: Dopo la caduta di New York

Genret:
Toiminta,
Valmistusvuosi:
1983
Pituus:
91 min
Tunnetaan myös nimillä:
2019: After the Fall of New York, 2019 New Yorkin tuhon jälkeen
Ohjaajat:
Sergio Martino
Käsikirjoittajat:
Ernesto Gastaldi, Gabriel Rossini, Sergio Martino
Pääosanäyttelijät:
George Eastman, Hal Yamanouchi, Michael Sopkiw, Romano Puppo, Valentine Monnier
Maat:
Italia, Ranska
Kielet:
italia, englanti