Mestari Morricone sai jäähallin jaloilleen

- Pidän todella paljon kapellimestarina toimimisesta konserteissa. Musiikkini ei ole vain elokuvia varten, sillä on oma elämänsä. Musiikki voi todella elää ja hengittää elokuvan ulkopuolellakin.

Näin kertoi säveltäjänero Ennio Morricone Independent-lehden haastattelussa keväällä 2015. Marraskuussa 2016 maestro kävi osoittamassa toistuvasti suosiotaan seisten osoittaneelle, lähes loppuunmyydylle Hartwall Arenan yleisölle kuinka oikeassa hän onkaan.


Olen harrastanut elävää musiikkia kohta 18 vuotta ja nähnyt kaikenlaista, kaikista mahdollisista genreistä ja alakulttuureista. Mutta 30. marraskuuta jännitti erityisen paljon. Sen lisäksi että olin katsomassa jäähallissa klassista musiikkia, joka tuntuu jo itsestään hieman absurdilta, näin lavalla vanhimman koskaan livenä näkemäni artistin, 88-vuotiaan sävellystaiteen neron ja mahdollisesti maailman parhaan ja tärkeimmän elokuvasäveltäjän, Ennio Morriconen.

Klo 20 aikaan marraskuisena keskiviikkoiltana lavalle asteli ensimmäisenä vajaat yhdeksänkymmentä, todennäköisesti aika onnellista suomalaista kuorolaista, kun kotimainen Grex Musicus -kuoro valtasi Hartwall Arenan lavan takaosan. Nuoria kuorolaisia seurasi lähes satapäinen The Czech National Symphony Orchestra sekä mies mustissa - maestro itse. Morricone oli tarkoitus nähdä Suomessa jo vuosi sitten, mutta kiertue jouduttiin perumaan maestron selkävaivojen vuoksi. Koska miehellä on jo ikää, hän on joutunut perumaan aiemminkin kiertueitaan, ja Suomessakin jännitettiin viimeiseen asti kestääkö terveys. Helsingin konsertissa oli kuitenkin vaikea uskoa, että lavalla tahtipuikkoa heiluttanut, innostuneen rentoutunut herrasmies on tehnyt musiikkia jo 60 vuotta.

Ensimmäinen puoliaika oli täynnä sekä klassikoita että hieman vähemmän tunnettuja sävellyksiä. Lähinnä italialaisten elokuvien sävellyksistä koottu tunti sisälsi musiikkia esimerkiksi Giuseppe Tornatoren elokuvista Cinema Paradiso (1989) ja Legenda nimeltään 1900 (1998), sekä elokuvista Per le antiche scale (1975) ja scifipätkästä H2S (1969). Osio päättyi siihen mitä todennäköisesti suuri osa areenalla eniten odotti: Sergio Leone -elokuvien musiikkiin. Myönnän itse suoraan, että en ole mikään länkkärifani, ja vaikka ne tärkeimmät Leonet onkin totta kai nähty, minulle näissä elokuvissa on aina ollut kyse ennen kaikkea musiikista. Kun elokuvahistorian ikonisin teema Hyvät, pahat ja rumat -elokuvasta kajahti kaikumaan hallissa, tuntui kuin Clint Eastwoodiin pistävän katseen olisi voinut nähdä suoraan kasvojensa edessä, samalla kun kyyneleet nousivat silmiin. Juuri ennen väliajalle lähtemistä oli vuorossa allekirjoittaneelle se kaikkein upein, tärkein ja eniten itkettänyt teos: eeppisen mahtipontinen The Ecstasy of Gold, jonka solistiksi saapui selkäytimessä asti sykähdyttänyt, henkeäsalpaavan upea sopraano Susanna Rigacci. Väliajalle olisi voinut tämän jälkeen lähteä, jos olisi pystynyt nousemaan penkistä.


Sävellyksiä tehty jo ennen elokuvaa

Vaikka kyseessä oli The 60 Years of Music -nimisen kiertueen konsertti, ei areenalla ehditty kuulemaan kuin hienoinen murto-osa maestron taidonnäytteitä. Erittäin ahkera ja edelleen työskentelevä säveltäjä kun on tehnyt uransa aikana musiikkia lähes 500 elokuvaan sekä sävellyksiä myös sinfoniaorkestereille. Valokeilan ulkopuolella viihtyvä Morricone ei juuri haastatteluita anna, mutta konsertissa myytävään käsiohjelmaan miehen syvähaastattelu oli saatu mukaan. Mittavaa uraansa maestro itse kommentoi haastattelussa leikkisästi väheksyen.

- Kun ajatellaan vaikka Bachia, hän teki yhden messun viikossa. Hän sävelsi teoksen muutamassa päivässä, jotta ehti opettaa sen kuorolle ja urkurille. Häneen verrattuna olen aivan lapsen kengissä. Jos vertaa Bachiin tai Mozartiin, minähän olen käytännössä melkein työtön!

Käsiohjelman haastattelussa Morricone avaa myös työskentelymetodeitaan, jotka ovat toisinaan olleet hyvin poikkeukselliset tyypillisiin elokuvasävellystöihin verrattuna. Esimerkiksi Huuliharppukostaja-elokuvaan sävellys on tehty ennen elokuvaa, ja valmista teosta soitettiin kuvauksissa oikeanlaisen tunnelman luomiseksi.

- Yleensä ohjaaja pyytää säveltäjää töihin vain muutama viikko ennen elokuvan julkaisua, eikä se anna ohjaajalle lainkaan aikaa päästä sisälle siihen, mistä elokuvalle tehdyssä sävellyksessä on todella kysymys, Morricone kertoo.

Once Upon a Time in America - Suuri gangesterisota -elokuvassa on tehty myös jonkinlainen ennätys, sillä siihen musiikki sävellettiin jopa kuusi vuotta ennen elokuvaa.

- Satuin tekemään sävellyksen, mutta Leone vaan odotteli kuusi vuotta ennen kuin aloitti kuvaukset! Ei minulla kestänyt kuutta vuotta tehdä sävellystä, Morricone kuittailee kevyesti legendaariselle ohjaajakumppanilleen.

Kaikkia sävellyksiä ei kuitenkaan ennen kuvauksia tehdä. Jo kuvattuun elokuvaan säveltämisestä Morricone kertoi Independent-lehden haastattelussa.

- Katson ensin elokuvan ja alan ajatella sitä. Siitä eteenpäin olen ikään kuin raskaana. Sitten minun pitää synnyttää lapsi, joten siitä hetkestä ajattelen ainoastaan musiikkia. Vaikka kävisin ruokakaupassa, ajattelen vain musiikkia.

Samaisessa haastattelussa mies myös demonstroi sävellystyötään. Usein ideoita ja melodioita alkaa nousta jo pimeässä elokuvateatterissa, jolloin mies piirtää puolisokkona paperille karkeita nuotituksia, joita alkaa työstää elokuvan jälkeen.

Elämäntyö-Oscar elokuvapatsasta tärkeämpi

Hartwall Arenan illassa toisella puoliajalla yleisön niskakarvojen nostattamista jatkettiin Morriconen ainoalla Oscar-palkitulla scorella hänen viimeisimmästä työstään Quentin Tarantinon elokuvaan The Hateful Eight. Se, että maestrolla on Oscar-patsas vain yhdestä elokuvasta, on huutava vääryys, mutta onneksi miestä muistettiin myös elämäntyö-Oscarilla vuonna 2007. Vaikka elämäntyöpalkinnot jäävät usein vähemmälle huomiolle kuin elokuvakohtaiset patsaat, maestro itse oli palkinnosta hyvin otettu.

- Palkinto on vähän aliarvostettu, mutta minulle se on äärimmäisen tärkeä. Joskus sävellys-Oscarin voi saada elokuvasta siksi, että elokuva saa muutenkin paljon Oscareita ja musiikki tulee vähän siinä sivussa. Sekin on tärkeä saavutus, mutta ei lainkaan niin tärkeä kuin elämäntyöstä palkitseminen, Morricone kertoi Independent-lehdelle.

Konsertin loppuosio oli omistettu yhdelle Morriconelle itselleen tärkeimmälle elokuvalle, Linnakkeelle (1986) sekä harmittavan vähän tunnetulle neuvostoliittolaiselle elokuvalle Punainen teltta (1969). Varsinaisen esityksen jälkeen haltioitunut suomalaisyleisö sai nauttia maestron ja orkesterin ilottelusta vielä kolmen encoren verran (huom: ruotsalaisyleisö muutamaa päivää aiemmin sai tyytyä kahteen), jolloin kuultiin uudestaan jo kertaalleen soitetut The Ecstasy of Gold sekä On Earth as it is in Heaven elokuvasta Linnake. Encoret maestro mestaroi kokonaan ilman tahtipuikkoa ja silminnähden puhtaasta musiikin voimasta ja ilosta eläen. Kun konsertti veteli viimeisiään, mestari vei vaivihkaa kätensä sydämelleen ja ohjasi orkesteriaan; tämä tulee täältä - nyt vedetään sydämestä.

Niina Virtanen 02.12.2016 klo 01:11

Uusimmat artikkelit

20 vuotta myöhemmin – Trainspotting tulee taas

Näyttelijä Jonny Lee Miller sai eräänä päivänä postikortin Danny Boylelta.

Jani Koivistolainen

Moneen kertaan filmattu seikkailu tehtiin uudelle yleisölle

Dvd:llä ja blu-raylla tammikuussa ilmestyvä Ben-Hur on jo neljäs elokuvasovitus romaanista Ben Hur: A Tale of the Christ.

Johanna Juntunen

Festarimatkalla Kiinassa

Miltä näyttää elokuvafestivaali Kiinassa? Entä millaista on osallistua suoraan lähetykseen kiinalaisella tv-kanavalla?

Niina Virtanen

Ensi vuoden rohmut

Kurkistus nurkan takana odottavien suurelokuvien kattaukseen

Jarno Väistö

Universaaleja unelmia

Itsenäiset elokuvat ja sarjat yhdistyvät toisiinsa yhä useammin jaetuissa todellisuuksissa.

Jarno Väistö

Näytä lisää artikkeleita...