Viihteen valtionpäät

Yhdysvalloissa äänestettiin keskiviikkoaamuna Suomen aikaa valitsijamiehet, jotka valitsevat liittovaltion seuraavan presidentin. Äänestyksen ratkeaminen Donald Trumpin hyväksi oli jonkinasteinen yllätys ja täkäläisittäin enimmäkseen negatiivinen sellainen. Tunnelman kevennykseksi, tai vaihtoehtoisesti vaaliruljanssin kunniaksi, Leffatykki tarjoaa katsauksen amerikkalaisiin elokuva- televisiopresidentteihin. Vaikka valkokankailla on aikojen saatossa nähty myös tosielämän presidenttejä ja olipa Ronald Reagan peräti näyttelijä itsekin, käsittelyssä ovat nyt ainoastaan muiden tulkinnat joko oikeasti eläneistä tai fiktiivisistä valtionpäistä.

Peruukkipäistä moderniin sodankäyntiin

Menneeseen aikaan sijoittuvissa elokuvissa presidentit ovat tyypillisesti todellisia henkilöitä, riippumatta siitä onko hallinto tai politiikka tarinan keskiössä vai ei. Rooli on usein pieni sivuosa ja tarinan konteksti historiallinen merkkihetki, kuten itsenäistymiskamppailun jälkipyykki tai jokin myöhempi sota. Esimerkkeinä mainittakoon perustajaisä George Washingtonin lukuisat eri elokuvainkarnaatiot tai vaikkapa John Voightin Franklin D. Roosevelt elokuvassa Pearl Harbor.


Kun historiallinen amerikkalainen presidentti sitten on tarinan pääosassa on hän yleensä tavanomaista tunnetumpi jo jostain muustakin syystä. Tämä kourallinen maansa politiikkaa merkittävästi muuttaneita, salamurhan kohteeksi joutuneita tai skandaaleissa ryvettyneitä valtaapitäviä onkin pysynyt jo vuosikymmeniä jokseenkin muuttumattomana. Eräänlaisena lisänä voidaan pitää George W. Bushin hämmentävää ulosantia, puhumattakaan toiminnasta virkaatekevänä presidenttinä Yhdysvaltoja kohdanneiden terrori-iskujen ja niitä seuranneiden sotatoimien yhteydessä. Tuoreimman kampanjarallin käänteiden valossa ei liene mahdottoman kaukaa haettua ounastella, että viihdeteollisuutta ruokkivia presidentillisiä skandaaleja tullaan vielä näkemään.

Tähänastisissa tosipohjaisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa todentuntua tehostaa toisinaan peräti hätkähdyttävä yhdennäköisyys, kun ajatellaan vaikkapa Daniel Day Lewisin Oscarin arvoista muuntaumista Abraham Lincolniksi vuonna 2013, Brent Mendenhallia George W. Bushina elokuvassa Casino Jack tai lukuisia toinen toistaan hienompia tulkintoja Watergate-skandaalissa lähtemättömästi lokaantuneesta Richard Nixonista.

Lincolnia ja Nixonia yhdistää elokuvien maailmassa myös toinen hieman erikoisempi piirre. Toisinaan tosielämän henkilöitä heitetään samaan keitokseen fiktiivisen tarinan kanssa, eivätkä sellaiselta ole välttyneet edes läntisen maailman menneet johtajat. Eräänlaisena omana genrenään voidaan jo pitää twisted classics -tyyliä eli vapaasti suomennettuna kieroutuneita klassikoita, joita varten tekijät poimivat tunnettuja klassisia teoksia ja henkilöitä ja muokkaavat tutut tarinat uusiksi lisäten joukkoon hirviöitä, demoneja, zombeja ja vampyyreita. Joukko sai jatketta vuonna 2012, kun elokuvat Abraham Lincoln: Vampire Hunter ja Abraham Lincoln vs. Zombies julkaistiin.

Herkullinen omituisuus on myös Nixonin peräti kolmannelle kaudelle ennättänyt presidentin ura Watchmen-sarjakuvaromaanissa ja sen elokuvasovituksessa. Tarina sijoittuu eräänlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa asiat rullasivat jokseenkin samoja ratoja tunnetun maailmanhistorian kanssa aina siihen saakka kunnes Yhdysvallat otti yli-inhimillisin keinoin voiton Vietnamista.

Hihat rullalle tai kokonaan irti

Aivan oma lukunsa amerikkalaisessa elokuvassa ovat fiktiiviset toimintapresidentit. He ovat usein epärealistisen nuoria, komeita ja hyväkuntoisia, mutta nauttivat silti esikuntansa, lähipiirinsä ja päivän pelastettuaan myös siihen saakka kahtia jakautuneen kansakunnan täyttä luottamusta - lukuunottamatta sitä yhtä vihollisen lukuun pelaavaa tai omaa itsekästä agendaansa ajavaa kelmiä.

Ratkaisuissaan nämä elokuvat eivät yleensä ole realistisimmasta päästä, mutta usein sitäkin viihdyttävämpiä. Loistavia esimerkkejä ovat vaikkapa sellaiset joiltain osin hupsut, mutta toisaalta yllättävän hyvin aikaa kestäneet toiminta- ja scifi-elokuvan merkkipaalut kuin Air Force One ja Independence Day. Jälkimmäisessä Yhdysvaltain presidenttiä esittävän Bill Pullmanin motivaatiopuhe saa suorastaan kylmät väreet kipittämään pitkin selkäpiitä. Roolinsa kesällä julkaistussa Uusi uhka -jatko-osassa uusinut Pullman ylitti aiemman suorituksensa todentunnussa, mutta ei hahmon kokemista muutoksista johtuen oikein voinutkaan kyetä vastaavaan presidentilliseen vakuuttavuuteen.


Mahdollisesti raflaavin valkokangasversio amerikkalaisesta valtionpäämiehestä, ellei parodioita ja kresikomedioita oteta lukuun, on kuitenkin Jamie Foxxin presidentti Sawyer toimintakähinässä White House Down. Vaikka samana vuonna ilmestynyt ja samaa Valkoiseen taloon kohdistuvan hyökkäyksen ideaa hyödyntänyt Olympos on valloitettu asetti presidentikseen jäyhäpiirteisen (ja liian nuoren) Aaron Eckhartin, muisti se kuitenkin, että tällaisessa tilanteessa talon isännän voisi todennäköisemmin kuvitella itsekin panttivangiksi kuin pelastamaan heitä miesstripparin seurassa.

Vähemmistöistä vallankahvaan?

Vaikka Foxx on toisaalta Eckhartia vain vuoden vanhempi, eikä näin ollen realistisesti soveltunut esittämään presidenttiä yhtään sen paremmin, hänellä oli puolellaan eräs toinen vetoava seikka. Afroamerikkalainen läpän heitto sopi kuvaan paremmin, kun samaan aikaan myös elävän elämän Valkoisessa talossa istui musta presidentti.

Foxx ei suinkaan ole tällä saralla ensimmäinen. Barack Obaman kahden kauden aikana on mustaihoisia näyttelijöitä roolitettu amerikkalaispresidentin osaan paljonkin ja mitä luultavimmin suuren osan niistä nuo kaudet ovat myös inspiroineet. Vastuullista tehtävää on valkokankaalla hoitanut esimerkiksi Danny Glover katastrofispektaakkelissa 2012 ja Samuel L. Jackson viime vuoden pitkälti suomalaisvoimin toteutetussa Big Game -rymistelyssä.


Jo pelkästään Obaman nousu varteenotettavaksi poliittiseksi vaikuttajaksi on epäilemättä innoittanut joitakin näyttelijävalintoja, kuten mahdollisesti tunnetuimman esimerkin televisioviihteen parista, 24-sarjan Dennis Haysbertin presidentti David Palmerina. Sentään kaikkia afroamerikkalaisia elokuvapresidenttejä ei voida Obaman ansioksi laskea. Morgan Freeman esitti Yhdysvaltain presidenttiä vuoden 1998 Deep Impactissa, mutta James Earl Jones teki saman elokuvassa The Man jo vuonna 1972.

Aasialaista tai latinosyntyperää edustava amerikkalainen presidentti lienee valtavirtaelokuvassa edes mustaihoisten roolitusten määrään rinnastaen vielä pitkään silkka etäinen haave. Tuoreimmassa presidenttikilvassa aina kuluvan vuoden toukokuuhun saakka mukana pysytellyt, isänsä puolelta kuubalaista syntyperää edustava, Ted Cruz toisaalta toi tervetullutta etnistä vaihtelua tyypillisesti varsin vitivalkoiseen valintaprosessiin.


Naisten mahdollisuudet päätyä maailman vaikutusvaltaisimpaan asemaan eivät myöskään ole olleet aikojen saatossa häävit. Sukupuolen rinnastaminen vähemmistöihin ei toki tule kysymykseenkään, mutta yksittäisen naisen aseman vertaaminen vaikkapa juuri aasialaiseen tai latinomieheen amerikkalaisen politiikan kentällä ei ole järjettömän kaukaa haettua. Hillary Clintonin päätyminen kuluvan vuoden presidenttikilvan toiseksi pääehdokkaaksi on hämmentävän poikkeuksellista. Viihdeteollisuuden roolituksissa tilanne on - ironista kyllä - hieman parempi. Luultavasti tunnetuin esimerkki on Patricia Wettigin esiintyminen Prison Break -sarjassa.

Lähteet: IMDb, The Smithsonian, The Urban Daily

Jarno Väistö 09.11.2016 klo 12:48

Uusimmat artikkelit

Uuden King Kong -elokuvan tähti: "Tätä ei voi verrata mihinkään!"

Hirviö saattaa pelastaa Tom Hiddlestonin uran.

Marta Bałaga

20 vuotta myöhemmin – Trainspotting tulee taas

Näyttelijä Jonny Lee Miller sai eräänä päivänä postikortin Danny Boylelta.

Jani Koivistolainen

Moneen kertaan filmattu seikkailu tehtiin uudelle yleisölle

Dvd:llä ja blu-raylla tammikuussa ilmestyvä Ben-Hur on jo neljäs elokuvasovitus romaanista Ben Hur: A Tale of the Christ.

Johanna Juntunen

Festarimatkalla Kiinassa

Miltä näyttää elokuvafestivaali Kiinassa? Entä millaista on osallistua suoraan lähetykseen kiinalaisella tv-kanavalla?

Niina Virtanen

Ensi vuoden rohmut

Kurkistus nurkan takana odottavien suurelokuvien kattaukseen

Jarno Väistö

Näytä lisää artikkeleita...