Tarinoiden lähteillä



Daniel Gerhard "Dan" Brown
on amerikkalainen jännityskirjailija, joka kuuluu eräisiin 2000-luvun luetuimmista. Miehen teoksia on julkaistu yli 200 miljoonaa kappaletta 54 kielellä, aikakauslehti TIME on listannut Brownin sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon ja kuuden vuoden tauon jälkeen kirjailija on jälleen mukana Forbesin Celebrity 100 -listauksessa sijalla 78.

Brownin Inferno-teokseen perustuva elokuva saa ensi-iltansa perjantaina. Kyseessä on symbologi Robert Langdonin neljästä romaaniseikkailusta kolmas, joka on käännetty valkokankaalle. Leffatykki taustoittaa nyt Infernon alkupalaksi Brownin teoksia ja niiden päätymistä elokuvasovituksiksi etenkin kirjailijan kuuluisimman teoksen näkökulmasta.

Da Vinci -lähdekoodi

Brownin tunnetuin teos, Da Vinci -koodi, on Pariisissa käynnistyvä murhamysteeri, keskiössään fiktiivinen Harvardin yliopiston uskonnollisen symbologian professori Robert Langdon sekä Ranskan valtiollisen poliisin kryptografi Sophie Neveu. Kaksikko tempautuu mukaan vaarallisten salajuonten vyyhtiin, jonka purkautuessa paljastuu myös toinen toistaan mykistävämpiä salaisuuksia ihmiskunnan ja etenkin kristikunnan historiasta.

Vaikka monet tarinan hahmoista sisältävät elementtejä todellisista henkilöistä ja itse tarina puolestaan historiallista faktatietoa, on teos juonensa osalta kuin sepitteellinen riippusilta, joka rakentuu irrallisten, mutta todellisten pilarien varaan. Da Vinci -koodin perusajatus Jeesuksen ja Magdalan Marian välisestä rakkaussuhteesta ja sen seuraamuksista ei ollut edes teoksen ilmestymisen aikaan uusi. Teorialla on tiettävästi spekuloitu aina Jeesuksen kuolemasta saakka, ja esimerkiksi seksisuhteeseen uskoi jo 1500-luvulla elänyt uskonpuhdistaja Martti Luther.

Brownin teoksen jättimenestys on ohjannut monia lukijoita tutkimaan sen käsittelemiä teorioita tarkemmin, mutta vastaavasti toisille voi tulla yllätyksenä se, kuinka paljon aihepiiri on ponnahdellut esiin Da Vinci -koodia edeltävässä lähihistoriassa. Nikos Kazantzakis loi vuonna 1951 ilmestyneessä teoksessaan Jeesuksen ja Marian välille romanttisen suhteen, jonka nosti vuonna 1988 uudelleen pinnalle Martin Scorsesen elokuvasovitus Kristuksen viimeinen kiusaus. Samasta olettamuksesta lähti jopa vuonna 1972 alkunsa saanut rockooppera Jesus Christ Superstar.


Olennaisena osana teoriaa on pyhä Graal, joka Kristuksen veripisaroita sisältäneen maljan sijaan on joidenkin mielestä Magdalan Marian ja tämän raskaudesta seuranneen sukulinjan symbolinen nimitys. Legendan mukaan Maria pakeni Etelä-Ranskaan, jossa hänen jälkeläisistään sai alkunsa merovingikuninkaiden sukuhaara. Tarina heräsi eloon Richard Wagnerin oopperassa Parsifal ja sai uutta tuulta purjeisiinsa, kun Walesin prinsessa Dianan suonissa uumoiltiin virtaavan merovingiverta.

Teoria Jeesuksen sukulinjasta ja sitä vartioivasta mystisestä Sionin luostari -organisaatiosta tuotiin ensimmäistä kertaa suuren yleisön tietouteen ja julkiseen tutkimukseen vuoden 1986 bestselleriksi kohonneen Pyhä veri, pyhä Graal -teoksen myötä. Da Vinci -koodin suurimman innoittajan kiinnostavimpia osa-alueita on kirjailijoiden vuorovaikutus väitetyn Siionin luostarin enigmaattisen joskin epämääräisen suurmestari Pierre Plantardin kanssa.

Kaiken tämän huomioon ottaen on samalla muistettava, että Brown ei esitä löytäneensä uusia todisteita tai keksineensä teorioitaan itse. Päinvastoin hän mainostaa inspiraationsa lähteitä auliisti. Da Vinci -koodin henkilöhahmot viittaavat suoraan olemassa oleviin aihealuetta käsitteleviin teoksiin ja onpa esimerkiksi eräs tarinan olennaisimmista hahmoista, Leigh Teabing, nimetty yhdistäen leikillisesti kaksi Pyhä veri, pyhä Graal -teoksen kirjailijaa, Richard Leigh ja Michael Baigent. Tästä huolimatta Leigh ja Baigent nostivat Brownia vastaan tekijänoikeuskanteen, joka kuitenkin ratkesi Brownin hyväksi. Piilottipa tuomari vielä omaksi huvikseen ratkaisuunsa koodin!

Kirjasta kankaalle

Dan Brown ryhtyi muokkaamaan Da Vinci -koodia elokuvakäsikirjoitukseksi jo tuoreeltaan teoksen valmistumista seuraavina viikkoina vuonna 2003. Kahden viikon kuluttua kasassa oli sata sivua, joihin kirjailija oli jokseenkin tyytyväinen. Ongelma vain piili siinä, että aukikirjoitettuna oli vasta elokuvan alkunäytös. Saatuaan typistettyä prologin töin ja tuskin noin seitsemäänkymmeneen sivuun, ja näin ollen koko elokuvan keston kahdestakymmenestä viiteentoista tuntiin, Brown nosti kätensä pystyyn. Kun kirjailija teki myöhemmin samana vuonna yhteistyösopimuksen Sonyn kanssa, elokuvasovituksen kynäniekaksi pestattiin Kaunis mieli -elokuvan käsikirjoituksella Oscarin voittanut Akiva Goldsman ja samainen alkunäytös taipui kuuteentoista sivuun.

Esituotannon alkuvaiheessa tunnelma oli jännittynyt. Brown oli luovuttanut erittäin kiistanalaisen romaaninsa elokuvantekijöiden tarpeisiin ja arveli toisaalta näiden epäilevän häntä sellaiseksi kirjailijaksi, joka ei kykene ymmärtämään, miksi hänen tiiliskivensä jokainen juonenkäänne ja repliikin repale ei mahdu täsmälleen sellaisenaan elokuvaan. Brown sai jo suunnittelun alkumetreillä huomata, että elokuvan tekijätiimissä vallitsi syvä ymmärrys aina teoksen henkisistä ominaisuuksista lähtien ja ennen kaikkea halu luoda vastine omalle lukukokemukselle. Kirjailija puolestaan tunnusti kokeilleensa käsikirjoittamista ja ymmärtävänsä varsin hyvin tarvittavien harvennushakkuiden laajuuden. Molemmat osapuolet saattoivat huokaista helpotuksesta.


Elokuvaversion luotsiksi lähti takavuosien Onnenpäivät-sarjassa näytellyt Ron Howard, joka lienee nykykatsojalle tutumpi nimenomaan ohjaajana. Tililtä löytyy sellaisia erinomaisia elokuvia kuin Apollo 13, Cinderella Man ja Kaunis mieli. Yhteistyöstä niin Goldsmanin kuin Robert Langdonin rooliin valitun Tom Hanksin kanssa oli siis jo entuudestaan kokemusta. Hanks asettui rooliinsa kuin nakutettu ja on siitä saakka tarjonnut ne sympaattisen jokamiehen ja odottamattoman sankarin kasvot, jotka näkee nykyisin sielujen silmin myös Brownin tarinoita lukiessa. Sophie Neveuta esitti niin ikään sympaattinen Audrey Tautou, poliisikapteeni Bezu Fachea karismaattinen Jean Reno ja katolista Opus Dei -järjestöä johtavaa piispa Aringarosaa sekä tämän suojattia Silas-munkkia pelottavat Alfred Molina ja Paul Bettany. Lyhyestä kestostaan huolimatta Jürgen Prochnown pankinjohtaja André Vernet on mainio, mutta ikonisuuteen yltää lähinnä mestarillinen Sir Ian McKellen Leigh Teabingina.

Eritahtiin mars!

Da Vinci -koodi päätyi Brownin tarinoista elokuvaksi ensimmäisenä vaikka se oli romaaneista jo neljäs. Sitä seurasi valkokankaille tämän teoksista toinen ja nyt teattereihin on saapumassa kuudes vaikka ensimmäinen, kolmas ja viides ovat vielä filmaamatta. Pään luulisi menevän pyörälle vähemmästäkin ja etenkin Brownin faneja erikoinen julkaisujärjestys on puhuttanut. Ratkaisulle löytyy kuitenkin helposti loogisia selityksiä.

Da Vinci -koodin jättimäinen maailmanlaajuinen menestys johti siihen, että moni luki sitä edeltävät teokset vasta jälkeenpäin. Debyyttiteos Murtumaton linnake ja kolmantena julkaistu Meteoriitti loivat omalta osaltaan Brownin bestsellerkirjailijan maineen, mutta ne olivat Robert Langdonin jatkumosta irrallisia itsenäisiä tarinoita. Välissä ilmestynyt Enkelit ja demonit oli siis valintana luontevampi, minkä lisäksi Sony oli hankkinut sen elokuvaoikeudet Da Vinci -koodin yhteydessä. Ohjaaja Ron Howardin päätöstä käsitellä kronologinen edeltäjä jatko-osana tukee myös se, että teoksen vähäisempi suosio tarjosi paremmat mahdollisuudet ottaa taiteellisia vapauksia.


Enkelit ja demonit alkaa, kun Robert Langdon kutsutaan Vatikaaniin selvittämään salaseura Illuminatin esittämää uhkausta kesken uuden paavin valintaprosessin. Kaikessa hiljaisuudessa neljä kardinaalia, todennäköisimmät ehdokkaat katolisen kirkon uudeksi johtajaksi, on kaapattu ja heidät aiotaan teloittaa tasatunnein. Aisaparikseen symbologi saa CERNin hiukkastutkimuskeskuksen tiedenaisen, Vittoria Vetran (Ayelet Zurer), jonka laboratoriosta varastetulla antimateriakanisterilla Vatikaani on salajuonen päätteeksi määrä tuhota. Hankkeen pysäyttämiseksi kaksikko laittaa niin kirkkohistorian kuin tieteen tuntemuksensa peliin ja päätyy seikkailuun halki Rooman.

Elokuvan avauskohtaukset siirtävät sujuvasti Da Vinci -koodin tapahtumat Robert Langdonin menneisyyteen, minkä avulla myös kutsu Vatikaaniin perustellaan uskottavammin. Moni on saattanut unohtaa, että Vittoria Vetra teki samaan tapaan jatkuvuuden tehostamiseksi pikaisen uudelleenesiintymisen Da Vinci -koodin sivuilla, joka kuitenkin puuttuu turhana tuon tarinan elokuvaversiosta.

Enkelit ja demonit -elokuvan käsikirjoittamiseen osallistui Goldsmanin lisäksi myös David Koepp, jonka ansioluettelossa komeilevat muun muassa Jurassic Park, Vaarallinen tehtävä ja Spider-Man. Howard uusi pestinsä ohjaajana, samoin kuin Hanks pääosansa. Uusien kasvojen joukosta korostui etenkin edesmenneen paavin lähimpänä alaisena, Camerlengo Patrick McKennana, loistavan roolisuorituksen tehnyt Ewan McGregor. Mieleen jäi myös Stellan Skarskårdin roolisuoritus komentaja Maximilian Richterina, josta näyttelijän penseä suhtautuminen Brownin kirjallisuuteen oli silmin nähtävissä.

Molempien Dan Brown -elokuvien katselu osoittaa kronologian viilaamisen muutostarpeista huolimatta järkeväksi ratkaisuksi, sillä vaikka Da Vinci -koodin tapahtumat sijoittuivat laajemmalle alueelle ja sen tarinan taustalla velloivat huomattavasti merkittävämmät maailmanhistorian myytit, Enkelit ja demonit oli tunnelmaltaan sopivasti synkempi ja ylsi kuvakerronnallisilta vaatimuksiltaan huomattavasti majesteettisempiin mittasuhteisiin. Kyseessä on lisäksi eräs niistä harvinaisista tapauksista, joissa jatko-osa päihittää edeltäjänsä, vaikka tämä ehkä kirjafilmatisointien saralla hieman alkuperäiskäsikirjoituksia tyypillisempää onkin. Vaikutuksensa lienee silläkin, että Enkelit ja demonit on myös kirjana Da Vinci -koodia vahvempi.

Kiistakapuloiden kirjasto

Brownin teokset ovat huikeista myyntiluvuistaan huolimatta saaneet osakseen myös voimakasta vastarintaa. Kerronnan osalta arvostelu keskittyy kömpelöön dialogiin, pahvisiin henkilöhahmoihin ja juonen aukkoihin. Vielä paljon tyypillisemmin kritiikki kohdistuu siihen, kuinka Brown yhdistelee historiallisia tapahtumia myytteihin ja vetää tällä tavoin rohkeita johtopäätöksiä.

Maailmalla on epäilemättä ihmisiä, jotka Da Vinci -koodin luettuaan ovat kävelleet ympäriinsä laukomassa puolitotuuksia tai silkkoja myyttejä faktoina. Tästä ei kuitenkaan voi, eikä pitäisikään voida, asettaa vastuuseen fiktiivistä teosta tai sen kirjoittajaa. Monella Brownin äänekkäimmistä vastustajista on päässyt unohtumaan, että kirjailija ei esitä teoksen kiistanalaisia teorioita itse. Sen tekevät hänen fiktiiviset henkilöhahmonsa, jotka vieläpä väittelevät asioista sen sijaan, että julistaisivat lukijalle yhtä näkemystä totuutena. Joku voi toki nähdä asian toisin. Kirjailija pääsee kakistamaan ulos takaraivoaan nävertäviä omia mielipiteitään laittamalla sanat kuvitteellisten hahmojensa suuhun. Eikö toisaalta lähestulkoon jokainen dekkarikirjailija ole tätä päättelyketjua noudatettaessa syyllistynyt murhan suunnitteluun?


Jokainen on toki oikeutettu ilmaisemaan mielipiteensä, mutta niin laajaan lähdeaineistoon Brownin kirjat perustuvat, että niiden ylistäminen puhtaalla omallatunnolla, parjaamisesta puhumattakaan, vaatii runsaasti töitä. Ironista onkin, että kirjailijan teokset jakavat siitä huolimatta mielipiteet jyrkästi kahtia. Selkeimmin tähän näyttää vaikuttavan se, osaako niistä nauttia, vaikka ei kaikkea niiden syöttämää pajunköyttä nielisikään. Kaikki Da Vinci -koodia arvostelleet eivät tietenkään ole fanaattisia uskovaisia, jotka lukevat sitä kuin piru raamattua ja pitävät järkähtämättä kiinni siitä, miten kristinuskon historia on kirjoitettu. Silti etenkin hengellisesti latautuneesta kritiikistä kuvastuu usein kykenemättömyys uskoa mahdollisuuteen. Tähän voisi ottaa kantaa huikeista ihmiskunnan historiaa koskevista päätelmistään tunnetun sveitsiläiskirjailija Erich von Dänikenin sanoin:

"Mielestäni siinä on jotain raukkamaista, että silmät ja korvat suljetaan faktoilta - tai jopa hypoteeseilta - yksinkertaisesti siitä syystä, että uudet päätelmät saattavat voittaa ihmisiä puolelleen totutulta ajattelutavalta."

On totta, että etenkin Enkelit ja demonit -teoksesta sekä Da Vinci -koodista huokuu uskonnonvastainen pohjavire, mutta se ei ole Brownin teosten tehtävä. Niiden suurin ansio vähättelemättä niiden sujuvaa ja koukuttavaa kerrontaa, on niiden kyky herättää lukijansa ajattelemaan itse. Erityisesti Da Vinci -koodi valaisee ansiokkaasti kristinuskon alkuaikojen teologista temmellyskenttää ja kiinnittää suuren yleisön huomion siihen, kuinka raamattu ei tosiaankaan tipahtanut varhaisten kirkkoisien käsiin faksilla taivaasta. Se emuloi kaikki olennaisimmat piirteensä olemassa olevista pakanauskonnoista, jotka se pyrki systemaattisesti pyyhkimään olemattomiin.

Samassa yhteydessä Brown valottaa kristinuskoa edeltänyttä jumalattaren palvontaa ja pyhää naiseutta, jonka kitkemisestä noitavaino on polttomerkin tavoin historiankirjojen sivuille korventunut selkäpiitä karmiva esimerkki. Minkälainen maailma olisi jos kristinuskon sijasta maailman vaikutusvaltaisin uskonto keskittyisi jumalaisen naisen palvontaan? Joidenkin mielestä nykyistä auvoisampi. Ennen kaikkea Brownin teokset herättävät siis kysymyksen: Entä jos? Entä jos kristinusko perustuu maailmanhistorian suurimpaan huijaukseen? Mitä muuta me emme siinä tapauksessa tiedä? Näkemyksen kiteyttää loistavasti Koodin salaisuudet -teoksen toimittanut Dan Burstein:

"[Da Vinci -koodi] on kiehtova, hyvin tehty kuvitteellinen teos, joka on täynnä mielenkiintoisia heikosti tunnettujen faktojen jyväsiä ja kiehtovia, mutta erittäin teoreettisia provokaatioita. Arvokkaimmillaan se on silloin, kun sitä luetaan ideoiden ja metaforien kirjana - Leonardo-tyylisenä muistikirjana, joka auttaa lukijaa pohtimaan omaa filosofiaansa, kosmologiaansa, uskonnollisia näkemyksiään tai kritiikkiään."

Bursteinin tulkintoja mukaillen voi myös todeta, että faktojen käyttäminen luovasti lennokkaiden juonikuvioiden kehittelemiseksi on tehokeino, jolla Brown yhtäältä sopeutuu nykyaikaisen viihdeteollisuuden vaatimuksiin ja toisaalta erottuu niistä. Brownin omien sanojen mukaan joidenkin pitäisi vain lukea jotain muuta.

Elokuvilla eteenpäin

Brownin teosten valkokangassovitukset ovat nekin aikaansaaneet runsaasti arvostelua, mutta kuten kuuluukin, kriitikoiden heikot arviot ovat keskittyneet niiden elokuvallisiin ansioihin, eivätkä siihen, mitä niiden lähdeaineisto käsittelee. Elokuvien saama palaute on ymmärrettävämpää myös siinä mielessä, että niiden arvioimisessa vaikuttaa yleensä vahvasti vertautuminen alkuperäismateriaaliin. Vaikka elokuvat onnistuvatkin kaappaamaan paljon romaanien tunnelmasta, vesittävät ne jossain määrin Brownin kerronnan vahvimman elementin, odotuksen. Kirjaan verrattuna jopa Da Vinci -koodin lähes kolmituntinen ohjaajan versio tuntuu läpilaukalta.

Tämä on toisaalta ymmärrettävää etenkin kun muistetaan kirjailijan itsensä kokemukset käsikirjoitusyritelmänsä parissa. Pitäisi olla päivänselvää, että esimerkiksi Da Vinci -koodi ei mitenkään mahdu sellaisenaan elokuvan mittoihin, eikä sen siten voi odottaa olevan kirjan suora audiovisuaalinen toisinto. Samalla täytyy muistaa, että molemmat tähänastiset Brown-elokuvat ovat kaikesta huolimatta olleet valtavia yleisömenestyksiä.

Samalla tavoin kuin Da Vinci -koodi kokosi yhteen olemassaolevia myyttejä ja teorioita ja toi ne aiempaa suuremman yleisön tietouteen, elokuvasovitukset ovat puolestaan kiteyttäneet kirjojen sanoman ja vieneet niiden viestiä yhä laajemmalle. Katsojien joukossa on paljon sellaisiakin, jotka eivät ole Brownin kirjoja lukeneet, mutta jälleen osa heistä voi elokuvien myötä kiinnostua niiden alkuperäismateriaalista ja edelleen tarinoiden lähteistä. Tämä tekee Brownin teosten valkokangasversioista piirun verran suurempia kuin niiden silkka elokuvallinen itseisarvo.

Elokuvien hullunkurinen julkaisujärjestys jättää seuraavaksi väliin Robert Langdonin Washington DC:aan sijoittuneen kolmannen koettelemuksen, vapaamuurarimytologialla leikitelleen Kadonneen symbolin, ja tuo elokuvateattereihin Brownin teoksista tuoreimman eli Infernon, jonka tekijätiimissä jatkavat niin Howard, Koepp kuin Hanks.

Kadonneen symbolin IMDb:n listauksessakin näkyvä elokuvaversio on itseasiassa käsikirjoitettu jo muutamaan otteeseen ja sen oli alunperin määrä päätyä tuotantoon vuoden 2013 puolivälissä. Ron Howardin mukaan käsikirjoitusversiot eivät kuitenkaan onnistuneet luomaan sellaista vaadittavaa tunnetta, jonka vuoksi elokuva on yksinkertaisesti pakko tehdä. Lisäksi sitä pidettiin temaattisesti ja tunnelmallisesti hieman liikaa edeltäjiensä kaltaisena. Päätökseen on saattanut vaikuttaa myös se, että jos Robert Langdonin seikkailuista jokin olisi pakko nimetä heikoimmaksi, se olisi juuri Kadonnut symboli. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että Brownin teokset lukeutuvat heikoimmillaankin jännityskirjallisuuden ehdottomaan huippukastiin.


Joka tapauksessa elokuvantekijöitä Infernon tarina kutkutteli enemmän. Tutut brownilaisuudet siitäkin löytyvät, sillä Langdon saa jälleen uuden piinaavan uhan torjumiseksi aisaparikseen kauniin ja älykkään naisen. Salajuonten taustalla häärii väitetysti todellisuuteen pohjautuvia joskin dramatisoituja organisaatioita. Kuinkas muutenkaan. Harvassa toisaalta ovat kirjailijat, joiden omaleimainen tyyli ja niihin kuuluvat tutut elementit eivät jossain määrin toistuisi teoksesta toiseen. Sisältääpä Inferno toisaalta sopivasti myös uutta ja erilaista aina mukaansatempaavasta avauksestaan lähtien. Teos hyödyntää 1300-luvulla eläneen Dante Alighierin helvetin rakennetta kuvaavaa historiallista Jumalainen näytelmä -runoelmaa sekä sen inspiroimaa Sandro Botticellin maalausta, joka on pysäyttävä näky yhä tänäkin päivänä.

Vaikka aiempien esimerkkien nojalla voi jokseenkin turvallisesti uumoilla elokuvaversion jäävän kirjan jännittävyydestä kauas taakse, on Dan Brownin teoksen herääminen eloon jälleen kerran tapaus, joka vain on koettava.

Kadonneen symbolin toteutuminen katseluviihteenä on myös edelleen mahdollista. Sekä Da Vinci -koodin että Enkelit ja demonit tuottanut Brian Grazer ja Ron Howardin tuotantoyhtiö Imagine ovat samalla yhdistämässä jälleen voimansa Dan Brownin kanssa Murtumattoman linnakkeen toteuttamiseksi sarjana ABC-televisiokanavalle. Seuraava Dan Brown romaani, Origin, joka on samalla myös seuraava Robert Landon -seikkailu, ilmestyy noin vuoden kuluttua.

Lähteet:

Burstein, Dan. Koodin salaisuudet; Cox, Simon. Cracking The Da Vinci Code; Goldsman, Akiva. Da Vinci -koodi elokuvana, CinemaBlend, Dan Brown.com, Deadline, Forbes, IMDb

Jarno Väistö 13.10.2016 klo 16:57

Uusimmat artikkelit

Katastrofista taidetta: The Disaster Artist

James Franco käänsi tragikoomisen tositarinan ylistyslauluksi ystävyydelle, taiteelliselle itseilmaisulle ja ylittämättömiä esteitä päin käymiselle.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Warner Bros.

Aquamanin rooli oli yllätys Jason Momoalle: "Ajattelin että Zack Snyder vitsailee"

Jason Momoa on yksi Justice Leaguen tähdistä.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Warner Bros.

Gerard Butler on jokasään mies: Geostorm on ison budjetin katastrofiseikkailu

Vielä 2000-luvun alussa Gerard Butler oli ainakin huhuissa mukana Pierce Brosnanin seuraajaksi James Bondina.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Warner Bros.

Stephen King -filmatisointi Se kertoo vain puolet tarinasta

Moni muistelee lämmöllä Stephen Kingin Se-kirjaan perustuvaa kaksiosaista tv-elokuvaa vuodelta 1990.

Jouni Vikman

Musta torni edellytti Idris Elbalta uutta lähestymistapaa

Musta torni perustuu tarinaniskijä Stephen Kingin eeppiseen kirjasarjaan.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Disney Finland

Näytä lisää artikkeleita...