Vierivät kuvat



Maailman suurin rockyhtye, The Rolling Stones, teki historiaa kuluvan vuoden kevättalvella esiintymällä ensimmäisenä superyhtyeenä taloussaarrostaan vapautuvassa Kuubassa. Konserttitaltiointi Havana Moon vierii suuressa osassa maailmaa valkokankaille tänä perjantaina ja Suomessa se on koettavissa Finnkinon teattereissa ensi viikon tiistaina 27.9.

Tapauksen kunniaksi Leffatykki tarkastelee Rollareiden elokuvataivalta usealtakin eri kannalta. Joukkoon ei kuulu ainoastaan konsertit sellaisinaan esittäneitä taltiointeja, vaan yhtye on ollut mukana yllättävän monessa. Stones-historiaa on kartoitettu lukuisissa ansiokkaissa dokumenteissa ja ovatpa yhtyeen johtohahmot, Mick Jagger ja Keith Richards, esiintyneet itsekin tahoillaan näyttelijöinä.

Made in the Shade

Rollarifanit voivat luultavasti olla jollakin tasolla kiitollisia siitä, että yhtye ei koskaan täysin antautunut sellaisille suosion ympärille rakennettuille nimikkoelokuville kuten Elvis Presleyn heppoiset romanssit ja Beatlesin säntäilevät farssit, joiden klassikkostatus perustuu lähinnä siihen, että artisti on jo edesmennyt tai bändi kuopattu. Näin toteamalla ei kuitenkaan pääse täysin pälkähästä, sillä myös Rolling Stonesille kaavailtiin huikentelevaisen manageri Andrew Loog Oldhamin johdolla omaa seikkailua Beatles-elokuvien hengessä. Kompasteleva hanke ei kuitenkaan koskaan päätynyt tuotantoon.


Eräänlaiseksi korvikkeeksi muodostui vuonna 1968 produktio nimeltä The Rolling Stones Rock and Roll Circus, joka oli alunperin tarkoitettu televisiospesiaaliksi. Omalla tavallaan sitä voi pitää keikkataltiointinakin, mutta todellisine akrobaatti- ja tulennielentänumeroineen se on niin lavastettu ja varta vasten kyhätty, että se muistuttaa enemmän ajalleen tyypillistä musiikkielokuvaa. Kuvauksiin osallistui ikimuistoinen kaarti artisteja kuten The Who, Jethro Tull tulevan Black Sabbath -kitaristi Tony Iommin kanssa sekä Jaggerin tyttöystävä Marianne Faithfull. Esitykseen kuulunutta Richardsin, John Lennonin, Eric Claptonin ja Jimi Hendrix Experiencestä tunnetun Mitch Mitchellin yhteissoittoa voidaan pitää jopa eräänlaisena superyhtyeen prototyyppinä.

Lopputuote ei kuitenkaan nähnyt päivänvaloa suunnitelmien mukaan. Materiaalia tarkasteltuaan pelkästä solistista tuolloin jo yhtyeen todelliseksi keulakuvaksi kehittynyt Jagger koki Rollareiden oman esiintymisen jääneen The Whon varjoon ja hyllytti tuotannon. Ratkaisua on taltioinnin perusteella vaikea ymmärtää ja etenkin Jaggerin itsensä esiintyminen lienee lyhyestä kestostaan huolimatta eräs hänen tuon aikakauden parhaistaan. Kokonaisuudessaan hanke ja sen kohtalo kertovat eniten siitä, minkälainen koneisto Rolling Stonesista oli vain kuusivuotisen taipaleensa aikana ehtinyt syntyä.

The Rolling Stones Rock and Roll Circus julkaistiin tallenteena vasta vuonna 1996. Hankkeen yllä leijunutta tummaa pilveä synkentää nykykatsojan silmin entisestään sen jääminen Rollareiden perustajan, Brian Jonesin, viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi. Tätä sydäntäsärkevää leimaa lukuunottamatta esitys on alusta loppuun saakka huoletonta kieli poskessa ilottelua. Ennen kaikkea se on mielenkiintoinen ja sykähdyttävä, lähes kadoksiin joutunut, pala rockhistoriaa.

Got Live If You Want It!

Harvalle Rolling Stonesin ystävälle ensikosketus yhtyeeseen on syntynyt muun kuin musiikin kautta. Jokin klassikkobiisi on tarttunut korvaan radiosta, lp:n kansi kaapannut mielenkiinnon vanhempien levyhyllyssä tai toistuvasti maailman parhaaksi liveyhtyeeksi kehutun jättiläisen keikka on täyttänyt aistit kotisohvalla tai, mikä parasta, paikan päällä. Ei ole siis mikään ihme, että keikkatallenteet ovat Rollareiden elokuvahistorian vahvinta ja olennaisinta antia.

Osin syrjäytettynä, osin omien demoniensa vainoamana Brian Jones ei ollut vuoteen 1969 tultaessa ajautunut bändin kannalta ainoastaan hyödyttömään tilaan, vaan muodosti päihdeongelmineen jopa todellisen uhan suunniteltua Yhdysvaltain kiertuetta ajatellen. Vain viikkoja erottamisensa jälkeen ja kaksi päivää ennen korvaajansa Mick Taylorin ensiesiintymiseksi kaavailtua ilmaiskonserttia, bluesfanaatikko hukkui omaan uima-altaaseensa.

The Stones in the Park on Leslie Woodheadin koruton taltiointi häthätään muistotilaisuudeksi muutetusta ennätyskonsertista, joka hurjimpien arvioiden mukaan keräsi Lontoon Hyde Parkiin puoli miljoonaa kuulijaa. Jaggerin erikoinen esiintymisasu kiinnitti huomiota, järjestyksenvalvojiksi oli palkattu Helvetin enkeleitä ja Jonesin muistoksi vapautettiin parvi perhosia, joilla ei ollut mitään asiaa brittiläiseen luontoon. Lisäksi Jaggerin lausuma muistoruno kuulosti joidenkin mukaan falskilta, vaikka jokainen saattoi lukea miehen kasvoilta liikutuksen ja aidon hädän.

Itse konsertti oli surkea. Kuuman kosteassa iltapäivässä soittimet karkasivat jatkuvasti vireestä korostaen entisestään lakonista tunnelmaa, eivätkä yhtyeen jäsenet kerta kaikkiaan kyenneet antamaan parastaan. Kuvista päätellen yleisöä tämä kaikki ei vähäisimmässäkään määrin haitannut, mikä omalta osaltaan kiteyttää sen, mistä Rolling Stonesissa on kysymys. Jo yhtyeen varhaistaipaleella Rollareiden sanottiin olevan niin rumia, että he olivat oikeastaan jo hyvän näköisiä. Samaan asiayhteyteen soveltuu myös Keith Richardsin letkautus itsestään ja Taylorin myöhemmin korvanneesta Ron Woodista, jonka mukaan he ovat kumpikin tahollaan jokseenkin onnettomia kitaristeja, mutta yhdessä parempia kuin kymmenen muuta. Luja karisma vie siis läpi vaikka viiden vuosikymmenen.

Sympathy for the Devil

Woodstockin onnistumisesta ja Hyde Parkin yleisömenestyksestä inspiroituneena Rolling Stonesin koneisto ryhtyi organisoimaan vuoden 1969 lopulla Yhdysvaltain kiertueen päättävää ilmaiskonserttia.David Mayslesin, Albert Mayslesin ja Charlotte Zwerinin seuraavana vuonna julkaisemassa dokumentaarisessa taltioinnissa, Gimme Shelter, päästiin seuraamaan kiertueen viime hetkiä ja ilmaistapahtuman järjestelyjä kulissien takana.

Tapahtumapaikaksi valikoitui lopulta viime tingassa Altamontin kilparata San Franciscon takamailla. Hankalasta sijainnistaan huolimatta uutinen Rolling Stonesin isännöimästä ja Santanan, Jefferson Airplanen ja Crosby, Stills, Nash & Youngin kaltaisia nimekkäitä artisteja yhteen kokoavasta konsertista sai aikaan yleisöryntäyksen.


Jos Rollareiden näkyvimpiä hankkeita olikin tähän saakka varjostanut tietynlainen pahaenteisyys, saavutettiin nyt lähes raamatulliset mittasuhteet. Hyde Parkin tavoin järjestyksenvalvonnasta vastasivat Helvetin enkelit - olutpalkalla. Rauhan ja rakkauden sijaan tapahtumaa leimasi alusta saakka painostava ja väkivaltainen ilmapiiri. Motoristit ottivat toistuvasti yhteen yleisön kanssa nyrkein ja biljardikepein ja uhkasivat myös esiintyjien turvallisuutta. Häiriötilanteita mahdollisti etenkin liian matala estradi, sillä kysymyksessä ei ollut konserttikäyttöön soveltuva stadion, vaan tapahtumaa varten pikaisesti pystytetty lava keskellä avointa niittyä.

Rollareiden annettua odottaa itseään pimenevässä illassa lähes sietämättömän kauan, oli kamelin selkä yhtyeen marssiessa lavalle jo katkeamispisteessä. Esiintyjistä välittyvä hermostuneisuus oli käsinkosketeltavaa ja soitto keskeytyi toistuvasti yleisössä vellovien väkivaltaisuuksien vuoksi. Ilta sai traagisen huipentumansa, kun yksi Helvetin enkeleistä puukotti nuoren katsojan keskellä lavan edustan yleisömerta. Kaiken kaikkiaan tapahtumassa menetettiin neljä henkeä.

Jälkikäteen useiden valtamedian edustajien kollektiivinen syyttävä sormi osoitti tapahtuman pääesiintyjää. Turvallisuustekijöitä kiistämättä ylenkatsottiin ja tapahtuma kyhättiin kokoon kiireellä, mutta jälkipyykissä haiskahti tarve löytää helppo syntipukki. Eräs omituisimmista jälkiviisasteluun sortuneista tuomitsijoista oli yhtyeeltä nimensäkin emuloinut musiikijulkaisu Rolling Stone. Altamont Speedway Free Festivalin on sittemmin joissakin yhteyksissä sanottu päättäneen hippikauden ja peräti koko 1960-luvun.

Aivan kuten Stones in the Parkia voi sen vähäisestä musiikillisesta annista huolimatta arvostaa sen taltioiman käännekohdan perusteella, Gimme Shelter on juuri murheellisuutensa vuoksi olennaisen tärkeä. Hyde Parkista alkoi Rolling Stonesin matka kohti maailman suurimman rockyhtyeen statusta, mutta siihen saakka sitä saattoi kohtalaisen hyvällä omallatunnolla kutsua maailman pahamaineisimmaksi.

Bridges to Babylon

1980-luvun alkpuoliskolla Mick Jagger ja Keith Richards ajautuivat kolmanneksi maailmansodaksi kutsuttuun juopaan, joka käytännössä seisautti yhtyeen toiminnan aina vuosikymmenen loppuun saakka. Kiistan taustalla oli huumeriippuvuutensa selättäneen Richardsin halu kasvattaa rooliaan yhtyeessä ja Jaggerin samanaikaiset pyrkimykset soolouralle.

Esimakua nokkamies Jaggerin kaipuusta koetella siipiään myös Rollareiden ulkopuolisessa viihdeteollisuudessa saatiin jo vuonna 1970, kun ensi-iltaan saapui peräti kaksi laulajan tähdittämää elokuvaa. Ajan hampaisiin on jauhautunut mielipiteet kahtia jakanut nimirooli australialaisen maantierosvo Ned Kellyn elämästä kertovassa draamassa.


Kulttimaineesta nauttii sen sijaan edelleen Donald Cammellin käsikirjoittama ja yhdessä Nicolas Roegin kanssa ohjaama mystisesti suomennettu Notting Hill klo 11.17 (Performance). Elokuvassa James Foxin esittämä gangsteri nimeltä Chas tarvitsee turvapaikan ja päätyy taloon, jota asuttaa kahden nuoren naisen kanssa uransa uudelleen käynnistämistä kaavaileva entinen rocktähti Turner (Jagger).

Performanceen liittyy paljon synkkiä käänteitä ja mystiikkaa. Rollaritähden elokuvadebyytti kuvattiin itseasiassa jo vuonna 1968, mutta tuotantoporras kakisteli sen julkaisua. Legenda kertoo erään studiopampun vaimon peräti oksentaneen elokuvan testinäytöksessä. Uppoutumista Chasin rooliin pidetään yhtenä Foxin näyttelijänuran päättäneen hermoromahduksen syistä ja ohjaaja Cammellin vuoden 1996 itsemurhallakin oli dramaattisia yhtymäkohtia elokuvan piirteisiin.

Rolling Stonesin kannalta Performancen kuvaukset loivat henkilökemioihin tuntuvia rasitteita. Yhtyeelle oli tarjottu mahdollisuutta kynäillä elokuvaan musiikit, mutta sen sijaan Richards murjotti kuvauspaikan ulkopuolella Bentleyssään tyttöystävänsä Anita Pallenbergin kuvatessa Jaggerin kanssa tiettävästi aitoa seksikohtausta. Kitaristi sai toisaalta maistaa omaa lääkettään avattuaan Brian Jonesin ailahtelevasta ja väkivaltaisesta ikeestä karanneelle Pallenbergille vaihtoaition oven.

Jaggerin elokuvaura ei jäänyt kahteen nimikkeeseen. Muutamien cameoiden lisäksi mies esiintyi olennaisessa roolissa vielä vuoden 1992 futuristisessa Freejack-kummajaisessa, johon onnistuttiin jollain ilveellä houkuttelemaan myös mestarinäyttelijä sir Anthony Hopkins. Jagger on sittemmin kunnostautunut enimmäkseen tuottajana. Ansioluettelosta löytyvät esimerkiksi vuoden 2001 Enigma sekä hieman tuoreemmin James Brownin elämää niin elokuvan kuin dokumentin keinoin kartoittavat teokset. Viimeisin hanke oli viime vuoden Vinyl-sarja yhteistyössä Rich Cohenin ja Martin Scorsesen kanssa.

A Bigger Bang

Ennen Rollareiden johtokaksikon 80-luvun jääkautta ehdittiin kokea vielä joitakin erinomaisia konserttitaltiointeja kuten Hal Ashbyn ohjaama hieno stadionkooste Let's Spend the Night Together vuoden 1982 Amerikan kiertueelta.

Pian sovintonsa jälkeen vuonna 1989 kimallekaksikko (Glimmer Twins) sävelsi uuden albumin, jonka siivittämänä yhtye teki paluun ja lähti kiertueelle ennennäkemättömässä mittakaavassa. Rolling Stones täytti nyt niin klubit, areenat kuin kokonaiset stadionit ja tahkosi ennätysmäisiä lipputuloja. Maailmanluokan spektaakkeleja tallentui konserttielokuviksi läpi 90-luvun eikä meno hyytynyt sen paremmin vuosituhannen vaihduttua.

Vuosien 2002-2003 Licks-kiertue synnytti Four Flicks -DVD-boksin ja vuosien 2005-2007 A Bigger Bang -kiertue puolestaan laadukkaan The Biggest Bang -tallenteen. Monipuolinen kronikka sisälsi muun muassa sellaiset huippuhetket kuin yhtyeen esiintymisen Super Bowlin puoliajalla sekä yli miljoonan hengen yleisölle Rio de Janeiron Copacabana beachilla.


Vuonna 2007 Keith Richardsista tuli merirosvolordi Edward Teague Pirates of the Caribbean -elokuvasarjan kolmanteen osaan. Johnny Deppin lainattua Richardsin olemuksen ja maneerit ilmiömäisen suosittuun Jack Sparrown roolihahmoonsa, tarjoutui legendaariselle kitaristille vastalahjana mahdollisuus esiintyä Sparrown isänä. Richards toisti mainion roolinsa sarjan neljännessä elokuvassa ja tulee tiettävästi uusimaan sen myös ensi vuonna julkaistavassa viidennessä osassa.

Kaksikon yhteistyö on versonut myös muita projekteja. Sen lisäksi, että Depp puhui Richardsin Life-elämäkerran äänikirjaversion, kummittelee IMDb:n tietokannassa kuluvalle vuodelle merkitty dokumenttiprojekti, jonka Depp tiettävästi ystävästään ohjaa.

Bigger Bang Tour synnytti myös Rolling Stonesin historian yksiselitteisesti parhaan konserttitaltioinnin. Oikeammin se kuvattiin kesken kiertueen New Yorkin Beacon-teatterissa järjestettyjen kahden hyväntekeväisyyskonsertin aikana. Ohjaajaksi ryhtyi elokuvissaan paljon Rollareiden musiikkia suosiva Martin Scorsese ja tuottajiksi yhtyeen jäsenet itse. Tuloksena saatiin nauttia vuonna 2008 julkaistusta Shine A Light -elokuvasta, joka löi kirkkaasti laudalta kaikki yhtyeen aiemmat audiovisuaaliset tuotokset. Upealta näyttävää ja kuulostavaa konserttitallennetta halkovat sinänsä irralliset dokumentaariset ohjelmapalaset ja haastattelunpätkät, jotka toisaalta syventävät myös yhtyeen historiaan perehtymättömän katsojan ymmärrystä.


Varmalla otteella ohjatusta, dynaamisesti leikatusta ja vielä sitäkin paremmin miksatusta taltioinnista on aistittavissa lievä teennäisyys. Normaaliin keikkaan verraten tarkkasilmäinen fani voi huomata bändin laittavan kuin yhteisestä sopimuksesta ehdotonta parastaan. Kukapa ei toisaalta tällaisissa puitteissa haluaisi varmistaa, että työn jälki kestää aikaa? Ero ei toisaalta ole vallan suuri verrattuna sellaiseen areenakeikkaan, jossa esiintyjät tietätävät kameroiden olevan läsnä.

Shine A Light osoitti joka tapauksessa Rollareiden ikääntyneen kuin hyvä viini. Charlie Wattsin rummutus oli väsymätöntä, Jagger ja Wood ympäri lavaa hyppelehtiessään kuin ikinuoria peterpaneja ja Richards puolestaan silmämeikeissään kuin maailman karismaattisin noitatohtori, intiaanipäällikkö tai no, merirosvo.

Through the Past, Darkly

Silkan musiikin ohella Rollareita syvemmin arvostavalle fanille huolella toteutettu dokumentti saattaa olla parasta antia. Yhtyeen uran aikana on nähty useita sen omaa musiikkia sisältämättömiä halpatuotantotuherruksia, mutta myös erinomaisia läpileikkauksia ja kiinnostavia kuriositeetteja.

Rolling Stonesin ja ranskalaisohjaaja Jean-Luc Godardin yhteistyön hedelmänä syntyi vuonna 1968 dokumentti nimeltä Sympathy for the Devil, joka kuvaa yhtyettä harjoittelemassa tuota klassikkokappaletta ja säveltämässä materiaalia tulevaa Beggar's Banquet -albumiaan varten. Stones in Exile on puolestaan Stephen Kijakin ansiokas kartoitus yhtyeen vastahakoisesta veropakolaisuudesta Ranskaan 1970-luvun alussa. Keith Richardsin vuokraaman kartanon kellaritiloissa sai alkusysäyksensä kriitikoiden ylistämä yhtyeen musiikillinen kultakausi.


Eräs vähiten tunnetuista, mutta sisältönsä puolesta viihdyttävimmistä teoksista on julkaisematon takahuonekooste nimeltä Cocksucker Blues vuoden 1972 Amerikan kiertueelta. Dokumentin irstaan nimen inspiroi niin ikään julkaisematon kappale, jonka yhtye tarjoili levy-yhtiölleen päättyvän sopimuksensa viimeisistä kahleista pyristellessään. Decca päätti jättää kappaleen omaan arvoonsa, mutta elokuvan julkaisun esti yhtye itse. Oikeuden päätöksellä se on laillisesti katsottavissa vain ohjaaja Robert Frankin fyysisesti läsnä ollessa, mutta liikkeellä on myös bootleg-kopioita.

Dokumentti kuvattiin cinéma vérité. Useita kameroita lojui ympäriinsä ja kuka tahansa kiertueseurueesta saattoi tarttua yhteen ja taltioida näkemäänsä. Menetelmänsä ansiosta dokumentti tarjoaa harvinaislaatuisen vilkaisun vapautuneiden rokkareiden elämään kulissien takana ja siksi hyvin kyseenalaisiinkin tilanteisiin. Mukana on huumeiden käyttöä, bändäreitä sekä Richardsin ja saksofonisti Bobby Keysin eräälle rock-kliseelle tiettävästi alkusysäyksensä antanut tempaus. Tarttuvasti hekotellen kaksikko kiikuttaa hotellihuoneen television parvekkeelle ja sieltä viimeiselle matkalleen.


Julkaisukelpoisemmista dokumenteista korostuu yhtyeen koko uran kartoittava neljällä Emmy-ehdokkuudella huomioitu Crossfire Hurricane. Jumpin' Jack Flash -kappaleen sanoituksista nimensä saaneen dokumentin julkaisu toimi vuonna 2012 osana yhtyeen 50-vuotisjuhlallisuuksia, joihin kuuluivat myös valokuvakirja, kokoelma-albumi sekä ensimmäinen kiertue viiteen vuoteen. Dokumentin ohjauksesta vastasi Brett Morgen ja kertojaääninä kuultiin itse yhtyeen jäseniä.

Laadullisesti dokumenttien joukossa loistaa myös toinen tuore julkaisu. Viime vuonna Netflixin valikoimaan ilmestynyt Keith Richards: Under the Influence keskittyy nimensä mukaisesti Rolling Stonesin elävään riffiin ja rockin ruumillistumaan. Hyväntuulinen ja kaunis tarina on kuin sen inspiroinut mies itse, mitään katumaton mutta sympaattinen. Dokumentti soveltuu erinomaisesti niin fanille kuin sellaiselle katsojalle, joka ei tiedä Richardsista tai Rollareista entuudestaan mitään.

Time Waits for No One

Viime aikoina Rollareilta on ilmestynyt kiihtyvään tahtiin historiaan kurkottavia keikkataltiointeja, mutta myös tuoreempaa materiaalia. From the Vault -julkaisusarjassa on nähty tuttujen megakonserttien ohella ennen julkaisemattomiakin esiintymisiä. 2010-luvun tarjonnasta esiin nousevat alunperin vuonna 1974 julkaistu Ladies & Gentlemen: The Rolling Stones sekä Some Girls: Live in Texas, jonka aikaan vuonna 1978 Jagger oli lauluäänensä osalta luultavasti uransa huipulla.

Vuoden 2012 juhlallisuuksista alkanut ja yhä jatkuva uusi aktivoituminen tuotti jo seuraavana vuonna Sweet Summer Sun -taltioinnin yhtyeen komeasta paluusta Hyde Parkiin satatuhatpäisen yleisön edessä. Kuuban keikan julkaisun jälkeen dokumenttielokuvien kirjoon liittyy kuluvana syksynä Toronton elokuvafestivaaleilla julkaistava Óle Óle Óle!: A Trip Across Latin America.

Lukuunottamatta Brian Jonesin elämää ja kuolemaa käsittelevää Stoned-draamaa (2005) näytelty elokuva Rolling Stonesin taipaleesta antaa edelleen odottaa itseään. Huhuja sellaisesta on liikkunut useaan otteeseen, mutta toistaiseksi fanien on ollut tyytyminen yksittäisiin dramatisoituihin kohtauksiin siellä täällä.

Yli puoli vuosisataa musisoineen yhtyeen koko uran kartoittamiselle asettaa haasteensa paitsi riittävän samannäköisten ja eri ikäisten näyttelijöiden haaliminen, myös runsauden pula sisällössä. Todennäköisintä lienee, että näytelty elokuva tulee keskittymään tiettyyn ajanjaksoon vuosikymmeniä halkovan biografian sijaan ja sellainen nähdään ensimmäistä kertaa vasta sitten, kun Rolling Stones on tavalla tai toisella kuopattu. Olettamusta vahvistaa juuri Stoned-elokuva, sillä kertoohan se ainoasta yhtyeen perustajajäsenestä, joka on siirtynyt autuaammille esiintymislavoille. Tässä tapauksessa tosifani ei siis luultavasti odota draamaelokuvaa kädet kyynärpäitä myöten ristissä.


Maailman pisimpään yhtäjaksoisesti toiminnassa ollut rockyhtye herättää myös soraääniä. Rollareiden tuoreet julkaisut ja etenkin live-esiintymiset keräävät yleensä fanien innostuneen vastaanoton ohella toimittajien taholta jatkosuunnitelmia penääviä kysymyksiä ja yhtyettä arvostamattomilta yleisön edustajilta suoranaisia lopettamiseen liittyviä toiveita. Lieneekö se kuitenkaan keneltäkään pois jos suurella panoksella rockmusiikkia luomassa ollut yhtye soittaa sitä edelleen itse? Pikemminkin oikeus soittaa sitä niin kauan kuin huvittaa on ansaittu noin 50-kertaisesti. Kuten eräs kurttuinen kitaristi totesi jo lähes vuosikymmen sitten, lavoilta lähdetään vasta tammiarkussa.

"I mean some doctor told me I had six months to live and I went to their funeral."

- Keith Richards

Jarno Väistö 22.09.2016 klo 16:16

Uusimmat artikkelit

Kuka kukin on uudessa Alien-elokuvassa

Vuoden 1979 Alien – kahdeksas matkustaja vuoden 1997 Alien: Resurrectioniin avaruusseikkailut henkilöityivät Sigourney Weaverin esittämään Ellen Ripley -hahmoon. Koska Prometheuksen ja Covenantin tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Kahdeksatta matkustajaa, on käännyttävä uusien sankarien puoleen.

Jouni Vikman

Nyt mennään kaasu pohjassa – kahdeksannen kerran

Fast and the Furious on noussut yhdeksi kaikkien aikojen suurimmista elokuvasarjoista. Viimeisimmät osat ovat tienanneet yhä enemmän rahaa.

Marta Bałaga

Uuden King Kong -elokuvan tähti: "Tätä ei voi verrata mihinkään!"

Hirviö saattaa pelastaa Tom Hiddlestonin uran.

Marta Bałaga

20 vuotta myöhemmin – Trainspotting tulee taas

Näyttelijä Jonny Lee Miller sai eräänä päivänä postikortin Danny Boylelta.

Jani Koivistolainen

Moneen kertaan filmattu seikkailu tehtiin uudelle yleisölle

Dvd:llä ja blu-raylla tammikuussa ilmestyvä Ben-Hur on jo neljäs elokuvasovitus romaanista Ben Hur: A Tale of the Christ.

Johanna Juntunen

Näytä lisää artikkeleita...