Raha haisee


Yhdysvalloissa vuonna 2008 puhjennut asuntolainakupla ja sitä seurannut maailmanlaajuinen talouskriisi ovat jo jossain määrin lievittyneet, mutta seurauksista kärsitään edelleen. Joidenkin mielestä talous ei vielä koskaan ole ollut yhtä epävarmalla pohjalla, ja että kriisistä toiseen tullaan siirtymään kiihtyvään tahtiin kunnes kaikki päättyy totaaliseen romahdukseen.

Epävarmuus, pelko, pettymys ja impotentti raivo ovat tuntemuksia, joista lukemattomat ovat tämän mittakaavan kurimuksessa saaneet osansa. Jopa kaikkein fiktiivisinkin fantasiaelokuva peilaa aina elävää elämää edes jossain määrin, joten olisi suoranainen ihme, ellei talouskriisin vaikutusten oltaisi jo tähän mennessä nähty heijastuvan myös valkokankaille.

Talouselämästä ammentavia tarinoita on toki nähty satunnaisesti vuosikymmenten varrella, mutta edellisistä suurista kriiseistä on kulunut jo vuosikymmeniä. Aihepiiri ei siis ole tähän saakka ollut varsinaisesti ajankohtainen, mutta kuluvalla vuosikymmenellä suhdanteiden myrskyaallokko on ymmärrettävästi inspiroinut elokuvantekijöitä aivan uudessa laajuudessa. Dokumentit mukaanluettuna hyöky sisältää jo kymmeniä viimeisintä lamaa käsitteleviä teoksia ja joukkoon mahtuu peräti poikkeuksellisen hyviä elokuvia.

Todellisia vaikeuksia

Vaikka totuus on toisinaan tarua ihmeellisempää ja talousmaailman käänteiden voisi olettaa tarjoavan paljonkin sellaisenaan kertomisen arvoisia tarinoita, eivät aihepiiriä käsittelevät elokuvat ole kovinkaan usein olleet lähtöisin tositarinoista. Yksi harvoista poikkeuksista on Nick Leesonin omaelämäkertaan perustuva vuoden 1999 Pörssipeluri (Rogue Trader), joka kertoi erään Ison-Britannian vanhimmista ja tärkeimmistä pankeista kaataneen meklarin tarinan.

2010-luvun puolella on nähty käänne paitsi talouselokuvien määrässä, myös niiden yleistyneessä todenperäisyydessä. Valtaosa niistä käsittelee viimeisintä lamaa tai hyödyntää sitä vähintään kontekstissaan. Tasapainoiseksi ja onnistuneesti roolitetuksi kuvailtu Talousmahti murtuu (Too Big to Fail, 2011) on adaptaatio Andrew Ross Sorkinin kirjasta, joka seuraa Wall Streetin titaanien ja valtion sääntelijöiden välistä pelastuspakettineuvottelua suljettujen ovien takana. Inside Job on puolestaan talouskriisin helposti ymmärrettävään muotoon pureskeleva dokumentti ketojaäänenään Matt Damon.


Suuren yleisön tuoreimmassa muistissa lienee kuitenkin viime vuoden kehuttu ja palkittu The Big Short. Michael Lewisin kirjaan perustuva tositarina keskittyy neljään sijoitusalan ammattilaiseen, jotka aavistavat tulossa olevan luottokuplan puhkeamisen jo 2000-luvun puolivälissä ja käyttävät sitä häikäilemättä hyväkseen. Erikoinen tähtikimara saattoi yhteen Christian Balen, Ryan Goslingin, tuottajanakin häärineen Brad Pittin sekä tähän saakka lähinnä komediarooleista tunnetun Steve Carellin.

The Big Short sai viisi Oscar-ehdokkuutta ja voitti pystin parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta. Elokuva on kerännyt mainetta muun muassa erikoisilla kerronnan keinoillaan. Hahmot rikkovat neljännen seinän useaan otteeseen läpi elokuvan ja esimerkiksi tv-kokki Anthony Bourdain tekee cameon selostamalla sijoitusmaailman termistöä suoraan katsojalle.

Kun jostakin aiheesta tulee Hollywoodin mittakaavassa seksikästä, synnyttää se yleensä myös lieveilmiöitä. Tässä tapauksessa se tarkoittaa otollista maaperää sellaisillekin tarinoille, jotka eivät suoraan käsittele viimeisintä talouskriisiä, mutta liippaavat läheltä. Laadukkaan elokuvan ystävän kannalta tämä ei ole tyystin huono asia, kun ajatellaan vaikkapa sellaista mestariteosta kuin The Wolf of Wall Street (2013). Martin Scorsesen ohjaama ja Leonardo DiCaprion tähdittämä uskomaton tositarina muistuttaa läheisesti kaksikon aiempaa kuvausta ilmailupioneeri ja mediamoguli Howard Hughesin päätähuimaavasta syöksykierteestä elokuvassa Lentäjä (The Aviator, 2004)

Rahamaailman satuja

Hieman samankaltaisina mahlatappeina voidaan nähdä myös aihepiiristä ammentavat fiktiiviset kertomukset, jotka ovat aikojen saatossa olleet tositarinoita paljon tyypillisempiä. Keksityistä juonenkäänteistään ja päähenkilöistään huolimatta nekin toimivat todellisen ekonomian viitekehyksessä. Pelisäännöt ovat siis samat, mutta erot syntyvät siitä, kuinka raflaavasti näiden sääntöjen rikkominen on kuvattu. Fiktiivisiä talousseikkaluja sävyttää usein tarkoituksellinen koomisuus ja toisinaan jopa tragikoomisuus.

Kaikki finanssifiktio ei tietenkään ole huumorilla höystettyä. Luultavasti aihepiirin tunnetuin elokuva, Wall Street - rahan ja vallan katu (1987), on ohjaaja Oliver Stonelle tyypillinen vakava draama, vaikka sisältääkin sellaiset ikimuistoiset letkautukset kuin "Money never sleeps" ja "Greed is good". Tarina keskittyy nuoreen pörssimeklariin, Bud Foxiin (Charlie Sheen), joka tekee kaikkensa päästäkseen työskentelemään ihannoimansa Wall Streetin pelimiehen, Gordon Gekkon (Michael Douglas), kanssa. Käsikirjoitetusta sisällöstään huolimatta elokuva ammensi paljon elävästä elämästä. Gekkon hahmo sisälsi vaikutteita lukuisista todellisista henkilöistä ja jopa ohjaajasta itsestään. Kokonaisuudessaan elokuva oli Stonen kunnianosoitus pörssimeklarina työskennelleelle isälleen.


Wall Streetin merkityksestä kertoo paljon se, että näyttelijät törmäävät vielä nykyisinkin meklareihin, jotka kertovat ryhtyneensä alalle elokuvan hahmojen ansiosta. Kun eräänlaiseksi hollywoodlaiseksi pörssihain arkkityypiksi muodostuneen Gekkon edesottamukset tulivat viime vuosikymmenen lopulla uudestaan ajankohtaisiksi, näki vuonna 2010 päivänvalon Wall Street: Money Never Sleeps -jatko-osa.

Gekko rakentaa uraansa uudestaan vaikeuksien jälkeen ja yrittää paikata välejä tyttäreensä, jonka poikaystävästä, Jacobista (Shia LaBeouf), hän saa aisaparin uusiin koitoksiin. Elokuvassa uusii Douglasin ohella roolinsa pikaisesti myös Charlie Sheen.

Money Never Sleeps sai positiivisen vastaanoton Cannesin elokuvajuhlilla, mutta jakoi sittemmin kriitikot kahtia. Yleisen mielipiteen mukaan kyseessä oli turha jatko-osa. Julkaisuajankohdassa kieltämättä paistaa opportunismi, mutta vaikutuksensa voi olla myös sillä, että kakkososa oli edeltäjäänsä selkeämmin hyvän mielen elokuva.

Oli kysymyksessä sitten kuvaus todellisista tapahtumista tai niiden puittesiin punoutuva keksitty tarina, voisi nyt olla otollinen hetki kurkottaa historiassa vielä tähän saakka nähtyäkin kauemmas. Mainioita mahdollisuuksia tarjoaisivat esimerkiksi Yhdysvaltoja 1930-luvulla koetellut suuri lama tai vaikkapa 1970-luvun öljykriisi.

Hyvitystä vaaditaan

Talouselokuvia yhdistää se, että niissä esiintyvät finanssialan ammattilaiset esitetään lähes aina negatiivisessa valossa. Päähenkilöinä he saattavat toki olla samaistuttavia, mutta silloinkin selkeästi antisankareita. Maineeseen yltäneistä teoksista nousee esiin vain yksi poikkeus, Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life), ja sekin on peräisin vuodelta 1946!

Sijoitusammattilaiset ovat siis saaneet kuulla elokuvien välityksellä kunniansa jo vuosikymmenten ajan. Jotkin tarinoista ovat olleet keskimääräistä tiivistunnelmaisempia ja sisältäneet muutakin rikollisuutta kuin silkkoja petoksia ja salakähmintää. Vuoden 2008 talouskriisi on kuitenkin tuonut aihepiirin käsittelyyn aivan uusia otteita, joita voisi kuvailla lähinnä brutaaleiksi. Syynä lienee se, että vaikeudet ovat tässä ja nyt, eivätkä 30-luvulla.

Näistä elokuvista veijarimainen kepeys on kaukana ja sen tilalla kuplii katkeruus ja verinen kostonhimo. Elokuvien keskiöön tuodaan säästönsä menettäneen ihmismassan ja monoliittimaisen pankin välisen vastakkainasettelun sijaan jotain paljon konkreettisempaa - kostonjanoa poteva yksilö sekä ne nimenomaiset henkilöt, jotka ovat kärsimyksiin syypäitä. Raivo ei äkkiä olekaan enää niin impotenttia.


Erinomainen esimerkki on Netflixin tarjonnasta löytyvä Hyökkäys Wall Streetille (Attack on Wall Street, 2013), joka tunnetaan myös nimillä Assault on Wall Street sekä Bailout: The Age of Greed. Elokuva kertoo New Yorkissa asuvasta turvallisuusalan duunarista, Jim Baxfordista (Dominic Purcell), joka talouden romahtaessa menettää säästönsä ja niiden myötä kaiken muunkin, ja ryhtyy hautomaan veristä kostoa.

Teoksen takana on legendaarisen huonomaineinen, joskin erittäin monipuolinen ja tuottelias elokuvantekijä Uwe Boll. Itsenäisesti projektinsa tuottava saksalainen tunnetaan niin sanottujen hyvien huonojen elokuvien erikoismiehenä, mutta on ajoittain onnistunut kiinnittämään kriitikoiden huomion myös positiivisessa mielessä.

Attack on Wall Street pohjustaa päähenkilön kostomotiivin klassisen yksinkertaisesti ja tyydyttää tehokkaasti katsojassa heräävän myötämielisen turhautuneisuuden. Ilman ajankohtaista premissiään elokuva olisi yksinkertaisesti liian absurdi, sillä se hipoo rajoja nytkin. Bollin monenkirjavassa ansioluettelossa se edustaa kuitenkin ehdottomasti vahvempaa kastia. Se on viihdyttävä ja teknisesti ajoittain jopa näyttävä. Prison Break -sarjasta tuttu Purcell kärjessään se ei myöskään ole ollenkaan hassummin näytelty.


Pisimmän korren talouden myllerryksiin liittyvistä kostotarinoista ja mahdollisesti jopa kaikista viimeaikaisista talouselokuvista vie silti kouriintuntuva espanjalaisteos Retribution (El desconocido, 2015). Niin ikään Netflixin valikoimaan harmillisen huomaamatta seuloutunut elokuva on haalinut kotimaassaan tukuittain palkintoja, eikä syyttä.

Lapsiaan kyyditsevä välitason pankinjohtaja saa puhelun, jonka mukaan hänellä on muutama tunti aikaa haalia kasaan merkittävä summa rahaa tai hänen istuimensa alle sijoitettu pommi räjähtää. Tästä alkaa kuumeinen Phone Booth -tyylinen dialogitarina, josta ei puutu vauhtia eikä vaarallisia tilanteita. Kaiken aikaa tunnelma on kuitenkin äärimmäisen todentuntuinen, mitä edesauttaa mestarillinen ohjaus ja kameratyöskentely. Sympaattinen Luis Tosar tekee takuutyötä, mutta roolisuorituksista korostuvat poikkeuksellisen lahjakkaat lapsinäyttelijät Paula del Río ja Marco Sanz.

Elokuva hukkaa loppupuolella parhaan teränsä, mutta on silti keskimäärin niin erinomaisesti toteutettu, että se jää rankasta kuvastostaan huolimatta pitkäksi aikaa piristävällä tavalla mieleen. Eräs viime vuoden parhaista elokuvista toteutettiin vaivaisella neljän miljoonan dollarin budjetilla, mikä on varsin ironista, kun kaiken keskiössä ovat suuren suuret summat.

Jarno Väistö 15.09.2016 klo 15:11

Uusimmat artikkelit

Musta torni edellytti Idris Elbalta uutta lähestymistapaa

Musta torni perustuu tarinaniskijä Stephen Kingin eeppiseen kirjasarjaan.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Disney Finland

Sotaa apinoita vastaan

Ihmisten ja apinoiden väliset ongelmat kärjistyvät sodaksi, jossa ei ole sijaa perinteisille sankareille ja roistoille.

Milla Olkkonen

Wonder Womanin ohjaaja ei ottanut paineita

Studiopomot ovat olleet hieman huolissaan, kun supersankarileffan päähenkilö onkin nainen.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Warner Bros.

Kuka kukin on uudessa Alien-elokuvassa

Vuoden 1979 Alien – kahdeksas matkustaja vuoden 1997 Alien: Resurrectioniin avaruusseikkailut henkilöityivät Sigourney Weaverin esittämään Ellen Ripley -hahmoon. Koska Prometheuksen ja Covenantin tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Kahdeksatta matkustajaa, on käännyttävä uusien sankarien puoleen.

Jouni Vikman

Nyt mennään kaasu pohjassa – kahdeksannen kerran

Fast and the Furious on noussut yhdeksi kaikkien aikojen suurimmista elokuvasarjoista. Viimeisimmät osat ovat tienanneet yhä enemmän rahaa.

Marta Bałaga

Näytä lisää artikkeleita...