Syyskuvia

Joillekin syksy on viileässä värikylläisyydessään vuoden parasta ja toisille taas masentavinta aikaa. Pohjolan vaihtuvista vuodenajoista nautiskeleva haistaa jo ilmassa kirpeyden, kun taas kesäihminen sulkee keskipäivän auringossa silmänsä ja kieltää totuuden. Sai raikkaassa syysilmassa ja putoilevien lehtien seassa kävelystä sitten hyvän mielen tai vilunväreitä, on sen perään luultavasti ihan yhtä mukava vetäistä jalkaan tossut, keittää kuppi kuumaa ja asettua sohvan kulmaan katselemaan jotain vuodenaikaan sopivaa.

Kuluvana vuonna Leffatykki on tarjonnut katseluehdotuksia jo hyytäviin keskitalven päiviin, keväiseen kesän odotukseen, loppukesän festrimuisteloihin ja koulun aloituksen katkeruuteen. Planeettamme asennon vaihdosten ja niiden mukanaan tuomien elämänvaiheiden fiilistely täydentyy nyt kattauksella syksyisiä elokuvia.

Mutta kuka murhasi Harryn? (The Trouble With Harry, 1955)

Esimerkiksi Vaarallinen romanssi -mestariteoksen monipuolisista maisemakuvista huolimatta kauniita näkymiä ei ehkä äkkiseltään nimeäisi mestariohjaaja Alfred Hitchcockin projekteja määrittäväksi piirteeksi. Makaaberissa komediassa Mutta kuka murhasi Harryn? syksy pääsi niinkin tärkeään rooliin, että sen perässä koko kuvausryhmä matkusti Uuden-Englannin Vermontiin, jota turistit yhä samasta syystä suosivat. Eikä tässä vielä kaikki. Myöhästyttyään syysidyllin huipentumasta, ryhmän jäsenten oli liimattava pudonneita lehtiä puiden oksiin! Epäselväksi on jäänyt, tapahtuiko tämä Vermontissa vaiko sittenkin äänitysstudion lavalla Kaliforniassa.


Jo elokuvan avaus tunnelmoi upeilla syksyisillä maisemilla, joiden poikki pieni poika vilistää leikkiensä lomassa. Etäämpää hän kuulee pamauksen ja kohtaa pian ammutun miehen ruumiin. Mustan huumorin sävyttämä eriskummallinen vyyhti lähtee purkautumaan, kun peräti kolme erillistä henkilöä kokee kukin tahollaan olevansa vastuussa Harryn kuolemasta. Ongelmia syntyy kun ruumis ei meinaa pysyä haudattuna.

Elokuva on Hitchcock-kaanonissa erikoisuus. Itseasiassa se oli alunperin ohjaajan tietoinen kokeilu, jolla hän halusi selvittää, miten amerikkalainen yleisö suhtautuu elokuvaan ilman tähtinäyttelijöitä. Kyseessä on esimerkiksi näyttelijä Shirley MacLanen elokuvadebyytti. Samalla oli koetteilla myös hieman yleisön tottumuksia hienovaraisempi huumori. Yhdysvalloissa elokuva floppasi, mutta sitä esitettiin myös muutamissa Euroopan maissa.

Mutta kuka murhasi Harryn? on yksi viidestä kadonneesta Hitchcock-teoksesta, jotka pysyivät elokuvaoikeuksiin liittyvän jupakan vuoksi vuosikymmeniä pimennossa. Köysi, Takaikkuna, Mies joka tiesi liikaa ja Vertigo tekivät sen kanssa paluun teattereihin 80-luvun puolivälin tienoilla ja ovat sittemmin muodostuneet elokuvahistoriallisiksi klassikoiksi. Vaikka esittelyssä oleva elokuva onkin Hitchcockin ansioluettelon tuntemattomammasta laidasta se on eräs erityislaatuisimmista. "What seems to be the trouble, Captain?" on ohjaajamaestron suosikkirepliikki kaikkien elokuviensa joukosta.

Will Hunting - syntynyt neroksi (Good Will Hunting, 1997)

Matt Damonin palkituin ja Jason Bournen ohella myös tunnetuin roolisuoritus on nuori vaikean taustan omaava nero nimeltä Will Hunting. Väkivaltaisuutensa vuoksi helposti ongelmiin joutuva nuorukainen pyörii jokseenkin kunnianhimottomassa kaveriporukassa ja työskentelee talonmiehenä Massachusets Institute of Technology -oppilaitoksessa, jossa voisi itse toimia vähintäänkin opettajana. Matematiikan saralla ansioitunut professori Lambeau (Stellan Skarskård) tunnistaa Willin lahjakkuuden ja ohjaa hänet vanhan toverinsa, psykologi Sean Maguiren (Robin Williams) pakeille.

Elokuvista puhuttaessa käsikirjoitus on usein elementti joka jää audiovisuaalisen lopputuotteen varjoon. Will Huntingin tapauksessa teksti on kuitenkin lähes yhtä kuuluisa kuin itse elokuva. Damon ja Willin parasta ystävää Chuckie Sullivania sivuosassa esittänyt Ben Affleck kirjoittivat elokuvan itse, mikä ei lakkaa kaikkien näiden vuosien jälkeenkään hämmästyttämästä. Reilusti alle kolmekymppisten näyttelijöiden tarinankerronta oli poikkeuksellisen kypsää ja dialogi älykästä, mutta samalla näyttelijöiden suuhun sopivaa ja leikkisää.

Käsikirjoitus oli itseasiassa jopa niin hyvä, että elokuvan ilmestyttyä sen epäiltiin olevan peräisin jonkun muun kynästä. Kaksikko sai toki tekstinsä laadintaan apua ja neuvoja, mistä on oivallinen esimerkki Terrence Malickin ehdotus elokuvan lopetusta ajatellen. Ilkeämieliset huhut on kuitenkin moneen kertaan kumottu ja Damonia sekä Affleckia pidetään edelleen elokuvan virallisena kirjoittajakaksikkona.


Will Hunting sai peräti yhdeksän Oscar-ehdokkuutta, joista se palkittiin kuinkas muuten kuin parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen kategoriassa. Palkinnon tienasi lisäksi Robin Williams parhaasta miessivuosasta. Golden Globe -gaalassa elokuva voitti samat palkinnot, joiden lisäksi se palkittiin parhaana draamaelokuvana ja Damon parhaana draamaelokuvan pääosaesittäjänä.

Elokuvan paras lahja katsojalle on hieman yllättäen se, mitä se ei ole. Käsikirjoitusvaiheessa Will Hunting haki suuntaansa toimintakomedian ja henkilöhahmovetoisen draaman välillä ja kaikkien onneksi ratkaisussa päädyttiin jälkimmäiseen. Premissi on hyvin helppo kuvitella Adam Sandlerin Mr. Deeds tai Happy Gilmore -elokuvien kaltaisena hulvattomana ryysyistä rikkauksiin -sekoiluna. Will Hunting ei todellakaan ota kaikkea irti päähenkilönsä nerokkuudesta, mutta juuri kun tähän on pettymäisillään, saakin huomata, kuinka piristävällä tavalla todentuntuinen ja koskettava tarina on ilman sellaista yliampuvaa kikkailua, jota ensialkuun saattaisi odottaa.

Gus Van Santin ohjaus päästää taidokkaasti kynäillyn tarinan täysin oikeuksiinsa ja pitää erinomaisesti otteessaan etenkin runsaasti hyödynnettyjen lähikuvien avulla. Näyttelijätyön osalta elokuva on silkkaa juhlaa lukuunottamatta Affleckin veljeksiä. Will Hunting ei tee poikkeusta sääntöön, jonka mukaan etenkin Ben Affleck ei loista näyttelijänlahjoillaan, mutta on elokuvantekijänä aivan toinen luku. Mies on sittemmin kunnostautunut etenkin ohjaajana, mutta Damonilta toista täysosumaa kameroiden ulkopuolella on saatu odotella, ellei tuottajan pestiä Jason Bournen parissa lasketa mukaan.

Will Hunting on koskettava ja innostava tarina, jossa sekä Matt Damon että Robin Williams tekevät uransa ehdottomasti parhaat roolisuoritukset. Kaksikon keskustelu puiston penkillä keskellä syksyistä Bostonia on kohtauksena ikoninen. Jopa siinä määrin, että kyseisestä penkistä muodostui muistomerkki edemenneelle Williamsille.

Syksy New Yorkissa (Autumn in New York, 2000)

Syksy New Yorkissa perustui Allison Burnettin käsikirjoitukseen ja Joan Chen ohjaksissaan se oli ensimmäinen suuri Hollywood-elokuva, jonka ohjasi aasialaista syntyperää edustava nainen. Tarinassa ikääntyvä pelimies Will Keane (Richard Gere) tapaa ystävänsä kautta yli puolet itseään nuoremman Charlotte Fieldingin (Winona Ryder). Epätodennäköisen parin vähitellen kehittyvää kiintymystä varjostaa Charlotten kuolettava sydänsairaus, joka saa parkkiintuneen hopeaketun näkemään parisuhteen arvon täysin uudessa valossa.


Romanttinen draama on hieman ironisesti eräs molempien pääosaesittäjien väkevimpiä taidonnäytteitä siitäkin huolimatta, että useimpien kriitikoiden mielestä jälki ei ollut hääviä. Parivaljakko sai itseasiassa huonoimman valkokangasparin ehdokkuuden sekä Razzie- että Stinkers-palkintosarjoissa. Parivaljakosta korostuu kuitenkin hyvässä mielessä etenkin Ryder, jonka ura sisältää tasalaatuiseen Gereen verrattuna huomattavasti vaihtelevampaa menestystä. Monella lienee tuoreena mielessä yliampuvuudessaan ajoittain jopa hieman tragikoominen, mutta kokonaisvaikutelmaltaan vakuuttavan hätääntynyt yksinhuoltajaäiti Netflixin pidetyssä Stranger Things -retrosarjassa.

Jos maailman upeimmat ruskamaisemat onkin helppo kuvitella jonnekin Pohjois-Amerikan kalliovuorten rinteille, ovat ne tuskin kaupunkiympäristössä missään yhtä upeat kuin Manhattanilla, jossa valtava keskuspuisto luo urbaanin miljöön ja luonnon välille jyrkän kontrastin. Syksy New Yorkissa on katsojasta riippuen joko sokerikuorrutettua lässytystä tai aidosti koskettava opetus elämän ja rakkauden ohikiitävästä luonteesta. Sen tehoa mykistävän kaunis syksyinen kuvasto ei ainakaan vähennä.

Halloween - naamioiden yö (Halloween, 1978)

Mitä olisikaan tämänkertainen katsaus ilman jotain pyhäinpäivän kunniaksi? Valinta asettuu myös luontevasti syksyisen listan loppuun, sillä lokakuun viimeistä on alkujaan juhlittu talven alkamisen päivänä. Henkien uskottiin olevan liikkeellä juuri tuolloin, mistä ovat peräisin myös halloweeniin edelleen yhdistettävät yliluonnolliset hirvitykset. Kauhuelokuvien modernisaation ja juhlapyhien kaupallistumisen myötä syntyi kuin helvetissä solmittu naimakauppa ja parempaa ponnahduslautaa genrelle saattoi tuskin kuvitella.

Nykyisin yhtenä kauhuelokuvan suuruutena tunnetun John Carpenterin kolmas täyspitkä elokuva, Halloween, ei ainoastaan puhaltanut uutta navakkaa puhuria lajityypin purjeisiin. Se tuli luoneeksi myös kokonaisen slasherkauhun alagenren, jota se on kansoittanut itsekin varsin runsaslukuisesti. Elokuvalla on nimittäin peräti seitsemän jatko-osaa ja siitä on tehty uudelleenfilmatisointi, joka sekin on poikimassa jo toisen jatko-osansa. Kliseisyydestä esiosaa ei siis pääse arvostelemaan, sillä todellisuudessa se lienee pikemminkin itse kliseiden lähde.


Pelkästään elokuvallisia ansioita tarkasteltaessa Halloweenin klassikkoasema tuntuu kuitenkin kummalliselta. Teosta tulisi toki aina arvioida peilaamalla sitä omaan aikakauteensa, eikä tämän päivän katsoja tietenkään voi odottaa lähes neljäkymmentä vuotta vanhalta kauhuelokuvalta samankaltaista uskottavuutta ja aitoa pelottavuutta, johon nykyaikaisella elokuvantekemisen taidolla ja tekniikalla ylletään. Sittenkin Halloween on jopa häiritsevän kömpelö elokuva. Vasemmalla kädellä ohjattu ja leikattu tuotos kärsii kaikkein eniten surkeista roolisuorituksista, jotka ovat lähinnä tahattoman koomisia.

Carpenterin itsensä säveltämä musiikki on toki ikimuistoista, eikä hänen osittain laatimansa käsikirjoitus ole hullumpi, mutta Halloweenista tekee kuitenkin todella katsomisen arvoisen lähinnä oivallus siitä, kuinka paljon vaikutteita se on genrelleen antanut. Päätyminen parodioiduksi yli 20 vuotta ilmestymisestään on toki saavutus sinänsä, mutta aina toisinaan tuntuu varsinaisen laadun sijaan merkitsevän enemmän se, minkälaiseen maineeseen onnistuu yltämään. On lähes käsittämätöntä kuinka paljon parempi on vain neljä vuotta myöhemmin niin ikään Carpenterin ohjaama The Thing, joka on kiistatta yksi kaikkien aikojen parhaista scifikauhuiluista.

Elokuvahistoriasta erityisemmin piittaamattoman ja lähinnä silkkoja aitoja pelonväristyksiä kaipaavan kannattaa jättää alkuperäinen Halloween väliin ja etsiä syysviihteekseen vaikkapa hieman tuoreemman puoleista indiekauhua, jonka saralla on muutaman viime vuoden aikana nähty ilahduttavan paljon innovatiivisia tulokkaita.

Lähteet: BFI Film Forever, IMDb, Mental Floss

Jarno Väistö 01.09.2016 klo 12:00

Uusimmat artikkelit

Katastrofista taidetta: The Disaster Artist

James Franco käänsi tragikoomisen tositarinan ylistyslauluksi ystävyydelle, taiteelliselle itseilmaisulle ja ylittämättömiä esteitä päin käymiselle.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Warner Bros.

Aquamanin rooli oli yllätys Jason Momoalle: "Ajattelin että Zack Snyder vitsailee"

Jason Momoa on yksi Justice Leaguen tähdistä.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Warner Bros.

Gerard Butler on jokasään mies: Geostorm on ison budjetin katastrofiseikkailu

Vielä 2000-luvun alussa Gerard Butler oli ainakin huhuissa mukana Pierce Brosnanin seuraajaksi James Bondina.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Warner Bros.

Stephen King -filmatisointi Se kertoo vain puolet tarinasta

Moni muistelee lämmöllä Stephen Kingin Se-kirjaan perustuvaa kaksiosaista tv-elokuvaa vuodelta 1990.

Jouni Vikman

Musta torni edellytti Idris Elbalta uutta lähestymistapaa

Musta torni perustuu tarinaniskijä Stephen Kingin eeppiseen kirjasarjaan.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Disney Finland

Näytä lisää artikkeleita...