Oodi Sodankylän elokuvajuhlille

Mietin pitkään mistä näkökulmasta lähestyisin artikkelia vuoden 2016 Sodankylän elokuvajuhlista. Jutussa voisi kertoa kävijäluvuista, ohjaajavieraista tai ohjelmistoon valituista näkökulmista, mutta se ei tekisi kunniaa Sodankylälle. Kyseessä ei ole festivaali mitä voisi käsitellä kylmästi faktojen kautta tai vieraiden haastatteluja referoiden, sillä Sodankylässä on ennen kaikkea kyse täysin ainutlaatuisesta tunnelmasta, mitä tuskin voi tavoittaa missään muualla. Vaikka olen käynyt Sodankylän elokuvajuhlilla vasta kaksi kertaa, en voi enää kuvitella kesää ilman yöttömän yön elokuvia ja Kitisenjoen rannassa istumista. Tällä kertaa artikkelissa henkilökohtainen ja täysin puolueellinen lista siitä, mikä tekee Sodankylästä Suomen parhaan kesätapahtuman - ja ei, kyseessä ei missään tapauksessa ole maksettu mainos, vaan ihan vilpitön rakkauskirje. Jos et ole koskaan käynyt Sodankylän elokuvajuhlilla, ehkä tämän artikkelin jälkeen tiedät miksi pitäisi.

Kuva: Venni Ahlberg / Sodankylän elokuvajuhlat

1. Tunnelma

Sodankylän elokuvajuhlia kokemattomalle on vaikea edes selittää miten ainutlaatuinen tunnelma on pienessä, napapiirin pohjoispuolella luonnon keskellä sykkivässä kylässä, joka kerran vuodessa saa vieraakseen keskimäärin kolme ja puoli kertaa oman asukaslukunsa verran elokuvafaneja. Alle 8000 asukkaan pitäjässä liikkuu viiden päivän aikana joka kesäkuu noin 28 000 vierasta, omassa idyllisessä elokuvakuplassaan, jossa aurinko ei laske eikä projektori sammu. Yötön yö on aina läsnä kun päivä ei laske lainkaan mailleen, ja on helppo unohtaa mitä kello on ja elää vain elokuvanäytösten rytmin mukaan. Elokuvat kun todella pyörivät läpi vuorokauden. Keskiyöllä voi käydä katsomassa elokuvan, minkä jälkeen piipahtaa tanssimassa festariklubilla ysärihittien soidessa pienistä äänentoistolaitteista, minkä jälkeen voi painella uudestaan elokuviin. Valon ja elokuvan katkeamattomassa yhteiselossa vuorokausirytmi katoaa, ja nukkua voi silloin kuin väsyttää.

2. Vanhat elokuvat

Toisin kuin monilla muilla festareilla, Sodankylän elokuvajuhlilla ei kilpailla. Vaikka festareilla näkee myös uusia elokuvia, minkäänlaisia kilpasarjoja tai gaaloja ei ole. Tämä takaa laatuohjelmiston, joka pitää sisällään valtavasti vanhoja klassikoita ja elokuvahistorian merkkiteoksia, joita ei usein Suomessa ainakaan filmiltä ole nähtävissä. Koska Sodankylän taustalta ja perustajista löytyy vanhan liiton cinefiilejä, festari esittää elokuvansa aina filmiltä jos mahdollista. Kahden festarivuoden aikana olen onnistunut näkemään filmiltä esimerkiksi fantastiset klassikot 2001: Avaruusseikkailu, Vertigo ja Dersu Uzala. Elokuvafanille vanhojen elokuvien näkeminen valkokankaalta ja varsinkin filmiltä on äärimmäisen arvokas kokemus, johon tulisi tarttua aina kun mahdollista. Myönnän että vasta tänä vuonna, kolmelta yöllä alkaneessa Psyko-näytöksessä (filmiltä, tietysti) tajusin, että en ole koskaan nähnyt elokuvaa kokonaan! Luulin nähneeni ja unohtaneeni leffan nuorena, mutta hyytävän loppukuvan jälkeen tajusin ettei se voi pitää paikkaansa. Norman Batesin kasvoja ei ole mahdollista unohtaa koskaan. Fantastinen Psyko sai pääni siinä määrin sekaisin, että kun hoipertelin pitkän leffapäivän jälkeen puoli kuudelta yöllä metsän halki nukkumaan, olisin halunnut huutaa rakkauttani elokuvaa kohtaan niin että koko Lappi raikaa.

3. Yllättävä ohjelmisto

Sodankylään on helppo lähteä vilkaisemattakaan ohjelmistoa, sillä huonoon näytökseen sattuminen Sodiksessa on harvinaista. Festareilla kannattaakin suunnata ainakin kerran tai pari katsomaan elokuvaa mistä ei ole koskaan kuullutkaan, tai tsekata klassikoita mitä on jäänyt katsomatta. Tällä ajatuksella olen onnistunut näkemään esimerkiksi ihastuttavan helmen 60-luvun Tsekkoslovakiasta Kym sa skonci táto noc (Before This Night Is Over) sekä rakastumaan suomalaiseen klassikkoon, Mikko Niskasen elokuvaan Käpy selän alla.

Kuvassa Hymyilevän miehen tekijätiimia: Vasemmalta oikealle kuvaaja J-P Passi, naispääosa Oona Airola, toinen käsikirjoittaja Mikko Myllylahti, lavastaja Kari Kankaanpää, tuottaja Jussi Rantamäki sekä ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Juho Kuosmanen. Kuva: Juho Liukkonen / Sodankylän elokuvajuhlat

Viimeisenä kahtena vuotena festareilla on ollut tarjolla myös maailmalta peritty perinne salaisista näytöksistä, joissa elokuva paljastetaan vasta juuri ennen alkutekstejä. Molempina vuosina kyseessä on ollut kotimainen ennakkoensi-ilta näytöksissä, jotka ovat myyneet hyvin nopeasti loppuun. Tänä vuonna salaisesta ennakoelokuvasta oli yleisön keskuudessa vahva veikkaus, joka osoittautui oikeaksi. Näytöksessä nähtiin Cannes-palkittu, odotettu ja ylistetty Juho Kuosmasen Hymyilevä mies. Tekijöiden toivomuksesta en kerro näytöksestä sen enempää, voin vain kuvailla kuinka onnellinen, iloinen ja etuoikeutettu olo oli yleisössä, kun tietää päässeensä ensimmäisten joukossa todistamaan uutta suomalaista elokuvahistoriaa. Siinä hetkessä kun näkee nuoret, pääosin melko uudet, nöyrät ja onnelliset elokuvantekijät seisovan hurraavan yleisön edessä näytöksen jälkeen, on cinefiilin kyyneleissä pidättämistä.

4. Musiikkinäytökset

Jos minulta kysytään, Sodankylän ehdottomia kohokohtia ovat karaoke- ja livesäestetyt näytökset. Tänä vuonna karaokea päästiin veivaamaan jopa kolmessa loppuunmyydyssä näytöksessä. Pienemmälle yleisölle oli tarjolla Mari Rantasilan Risto Räppääjä (2008) ja aikuisempaan makuun Lasse Hallströmin Abba-dokumentti vuodelta 1977 sekä itse festarin isien, Kaurismäen veljesten ohjaama Saimaa-ilmiö vuodelta 1981. Karaokenäytökset ovat äärimmäisen upeita, niskakarvat nostattavia näytöksiä; tuskin valoisassa kesäyössä voi olla mitään hienompaa kuin useita satoja ihmisiä laulamassa ja tanssimassa Syksyn säveltä tai Mamma Miaa sydämensä kyllyydestä.

Kuvassa tanssivaa yleisöä Abba-näytöksessä. Kuva: Venni Ahlberg / Sodankylän elokuvajuhlat

Erityisesti Saimaa-ilmiön näytös oli maaginen. Näytöksen karaokeisäntänä toimi Ismo Alanko, joka sattuu esiintymään myös itse dokumentissa. Kun 55-vuotias Alanko laulaa 21-vuotiaalle itselleen, 1500 ihmistä laulaa taustoja, ja koko show päättyy siihen että täysi sirkusteltta nousee seisomaan ja laulaa yhdessä elokuvan lopussa soivan Maamme-laulun, tietää jälleen kokeneensa jotain sellaista, mitä tuskin koskaan enää voi valkokankaan edessä kokea. Myös livesäestetyt näytökset painuvat niin syvälle sieluun, että aikamoinen jääpuikko saa olla mikäli niistä ilman tunnekuohuja selviää. Erityisesti pianisti Iiro Rantalan säveltämä uusi sävellys Aki Kaurismäen Juha-mykkäelokuvalle oli tinkimättömän vaikuttavaa poikkitaiteellisuutta parhaimmillaan.

Kuvassa yleisöä sekä pianisti Iiro Rantala Juhan näytöksessä. Kuva: Santeri Happonen / Sodankylän elokuvajuhlat

5. Glamourin puute

Saapuessani elämäni ensimmäisen kerran Sodankylän festarialueelle, ensimmäinen asia mitä näin, oli Aki Kaurismäki änkemässä tyhjää oluttölkkiä festarin pääpaikkana toimivan koulun oven alle, jotta ovi pysyisi auki. Se kertoo tapahtuman luonteesta paljon. Tarina kertoo, että Sodankylässä on nähty Francis Ford Coppola makkaraostoksilla paikallisessa lähikaupassa ja muita elokuvan suurmiehiä istuskelemassa piskuisen Hotelli Sodankylän baarissa. Sodankylä lienee suurin mahdollinen vastakohta noin kuukautta aiemmin järjestettävälle, Euroopan tärkeimmälle elokuvafestivaalille, Cannesille. Sodankylässä ei näy ainuttakaan punaista mattoa, limusiinia tai pukumiehiä. Sodiksessa eletään luonnon keskellä hyttysmyrkyt naamassa, eikä ketään suurtähtiäkään häiriköidä hysteerisellä fanituksella tai paparazzi-kuvaamisella. Sodankylän viehätys paikkakuntana perustuu juuri siihen, että se ei yksinkertaisesti tarjoa mahdollisuuksia glamoröösiin hienosteluun tai festarivieraiden arvottamiseen tärkeään ja vähemmän tärkeään väkeen. Sodankylässä kaikki ovat yhtä elokuvaperhettä. Kiitos Sodankylä kesäisestä sielun ruokinnasta, ensi vuonna nähdään!

Kuvassa Mika Kaurismäki yleisön edessä juuri ennen loppuunmyydylle teltalle livesäestettyä Beggars of Life -näytöstä. Tässä näytöksessä sävellyksestä vastasivat skiffle-yhtye The Dodge Brothers sekä pianisti Neil Brand. Kuva: Ella Karttunen / Sodankylän elokuvajuhlat.

Niina Virtanen 22.06.2016 klo 17:45

Uusimmat artikkelit

Tervetuloa, Chucky 2.0!

Vuoden 1988 kauhujännäri Child's Play innoitti peräti kuusi jatko-osaa, jotka kehittivät ja laajensivat lastenlelusta tappajaksi muuttuvan riivatun nuken mytologiaa mitä oudoimmilla ja viihdyttävimmillä tavoilla.Uusi Child's Play lähtee liikkeelle siitä, miten riippuvuus esineistä voi lähteä käsistä ja luottamus moderniin teknologiaan muuttuu painajaiseksi.

Jouni Vikman

Will Smith lupailee suuria

Tarjoaako Gemini Man jotain uutta ja ihmeellistä?

Jouni Vikman

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...