Tasa-arvoa vai pakkopullaa?

Länsimainen Hollywood-vetoinen elokuvateollisuus on ryvettynyt viime vuosina etenkin kahdessa suuressa skandaalissa. Oscareiden yhteydessä tapetilla on ollut rotusyrjintä, kun taas seksismin ja naisten huonon kohtelun epäkohtia ovat tuoneet päivänvaloon näyttelijä Rose McGowanin kaltaiset esitaistelijat.

Molemmissa ilmiöissä on ehdottomasti kysymys suuresta vääryydestä, mutta reagointi niihin on saanut jo välillä surkuhupaisia ilmenemismuotoja. Ihmisluonnolle tyypillisesti myös näissä tapauksissa ongelmat on sivuutettu niin kauan kunnes se ei enää ole mahdollista ja pyritty sen jälkeen ratkaisemaan yliampuvin keinoin.

Roolitusta vai rasismia?

Lähes tyystin jonkin tietyn rotuvähemmistön edustajista koostuva näyttelijäkaarti on länsimaisessa elokuvassa harvinaisuus ellei se ole tarinan kannalta edellytys. Tällaisia tapauksia ovat luonnollisesti Afrikan tai Aasian mantereille sijoittuvat tai vaikkapa orjuutta käsittelevät tarinat. Arvostelumenestyksiksi yltäneiden 12 Years a Slaven (2013) ja Netflixin Beast of No Nationin voi kuitenkin harmitella enemmänkin muistuttavan käsittelemistään ongelmista kuin taistelevan niitä vastaan.

Tyypillisemmin rotuvähemmistöä edustavia tähtiä nähdään valkoisten näyttelijöiden kanssa jaetuissa pääosissa tai vielä tavallisemmin koomisia piirteitä omaavissa sivurooleissa. Valkoiselle ylivallalle ovat silti laittaneet kampoihin pääosia ja arvokkaita hahmoja toistuvasti esittävät näyttelijäkonkarit kuten Samuel L. Jackson ja Morgan Freeman, joista kumpainenkin on esiintynyt Yhdysvaltain presidenttinä ja jälkimmäinen peräti itse kaikkivaltiaana. Muitakin pääosan kannattelemiseksi riittävän vetovoimaisia mustaihoisia tähtiä riittää, joista esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa Eddie Murphy, Will Smith, Laurence Fishburne sekä Forest Whitaker. Mukaan mahtuu jopa Oscar-voittajia.


Tästä päästäänkin käsiksi #OscarsSoWhite-kohun punaiseen lankaan eli kysymykseen siitä, miksi Yhdysvaltain elokuva-akatemia on ehdokkuuksia jakaessaan jättänyt vähemmistöt toistuvasti vähälle huomiolle? Rotusyrjintä ja rasismi ovat helpoimmat vastaukset, mutta totuus on tuskin yhtä mustavalkoinen. Samassa yhteydessä tuntuu nimittäin tyystin unohtuvan, mitä sana vähemmistö tarkoittaa. Luulisi olevan päivänselvää, että pääluvultaan pienemmästä ryhmästä ei kannata odottaa löytyvän ehdokkaiksi yhtä suurta joukkoa kuin näyttelijäkunnan "valtaväestöstä".

Tarkemmin määriteltynä rotukohussa on toki kysymys siitä, että akatemia on jättänyt esimerkiksi mustat näyttelijät kokonaan noteeraamatta peräti kahtena perättäisenä vuonna, mutta tämäkään ei vielä ole historiallisesti millään tavalla epätavanomaista. On totta kai täysin mahdollista, että akatemian valintaprosessissa esiintyy rotusyrjintää, mutta ei pitäisi myöskään olla vaikea ymmärtää, että vuotuista elokuvateollisuuden parhaimmistoa valikoitaessa otanta on pieni ja vähemmistöt ovat tavallistakin ahtaammalla. Ilman mitään vilunkiakin tuloksena voi olla gaala, jossa ehdokkaiden joukkoon ei vähemmistöjä edustavia suorituksia ole yltänyt. Pärstän väriä kun ei katso se, kenen rahkeet riittävät, mutta auta sitä poloista armias, joka tämän menee julkisesti ääneen sanomaan.

Varsinaisen rasismin sijaan elokuvateollisuuden rotukohu kertookin paljon enemmän nykyaikaisesta mielensäpahoittamisen mentaliteetista. Koska tyhjät tynnyrit kolisevat koviten ja nykyisin on trendikästä loukkaantua toisten puolesta, ehtii maailmalle yleensä ennen taustojen selvittämistä klikkiotsikko siitä, että nyt jossakin on rasisteja. Raivokasta somepäivitystä näpytellessä ei tilastomatematiikka arvatenkaan ole ensimmäisenä mielessä.

Tällaisessa leukailussa toki sorrutaan nyt samanlaiseen karrikointiin, yleistämiseen ja aktivistiseen argumentointiin, jota sillä halutaan kritisoida. Ylireagointiin on kuitenkin tärkeää kiinnittää huomiota sillä se on omiaan synnyttämään kokonaan uusia ongelmia. Vaikka tiettyjen mustien näyttelijöiden Oscar-boikotit keräsivät skandaalinkäryistä huomiota, on samalla kysyttävä, kuinka vetäytyminen omaan huoneeseen mököttämään on koskaan edistänyt älykästä keskustelua.

Ylisuuriin mittasuhteisiin paisunutta skandaalia seuraa tyypillisenä lieveilmiönä teennäinen tyynnyttely, joka muistuttaa lähinnä lastentarhan hiekkalaatikolta tuttua kaikkien kanssa pitää leikkiä -lässytystä. Kun kohu kasvaa riittävän suureksi, ryhdytään sen lievittämiseksi miellyttämään kollektiivisesti niin uhreja kuin myös "uhreja" riipumatta siitä, onko tälle perusteita vai ei. Seurauksena tehdään dollarin kuvat silmissä pakonomaisia ja sopimattomia roolituksia, joilla havitellaan lippuluukuille sekä vääryyttä kokenut ryhmä että tyynnytellään suurta yleisöä.

Esimerkiksi soveltunee vaikkapa viimeaikainen spekulaatio Idris Elbasta yhtenä vaihtoehtona James Bondin roolin perijäksi. Lähdemateriaaliin perustuen ja hahmon pitkällisen historian huomioon ottaen mustaihoisen näyttelijän valinta tuntuisi luultavasti monen mielestä sopimattomalta. Tämä ei silti tee kenestäkään rasistia. Vastavuoroisesti mustaihoiseksi sarjakuvien sivuille luotu supersankari Luke Cage on jo tehnyt debyyttinsä Marvel-kaanonissa Netflixin menestyssarjassa Jessica Jones, ja olisi ollut epäonnistunut valkoihoisen näyttelijän tulkitsemana.

Vaimoke vai vainoke?

Tässä voidaan havaita yhtymäköhta rotukohun ja naisten alisteisen aseman välillä. Vaikka naisten ja miesten välinen määrällinen epäsuhta ei ole elokuva-alalla yhtä luonnollinen asia kuin eri rotujen, muistuttavat niistä syntyneet skandaalit hyvin paljon toisiaan. Naisten vähempiarvoinen kohtelu kiehuu nimittäin parasta aikaa yli äyräidensä ja ilmenemismuodot ovat hyvin tutunoloiset. Markkinoille on puskemassa kokonaan naisvetoinen etukäteen lytätty Ghostbusters-remake ja pitkään puhuttu Ocean's Eleven -versiokin tiettävästi etenee nitkahdellen samalla konseptilla.


Kysymys kun ei ole siitä etteikö mustaihoinen tai nainen saisi näytellä, vaan siitä, miksi jonkin tällaisen kohun yhteydessä täytyy aina ryhtyä mielenosoituksellisesti kopeloimaan jotain entuudestaan toimivaa ja toisille sellaisenaan arvokasta. Mikäli naftaliinissa pötköttäviin klassikkoelokuviin tai -sarjoihin on ylipäätään tarpeen kajota, olisi sen syytä olla jotain muuta kuin niiden valjastamista jonkin aatteen rattaiden eteen. Tuloksesta ei yleensä paista jalo ja kunnioitusta herättävä sydämellä tehdyn taiteen henki, vaa iljettävä pakkosyöttö. Eikö vakoilun maailmassa riitä originaaleja hahmoja Elbankin näyteltäväksi ja paranormaalien ilmiöiden saralla naisille jokin oman juttunsa, josta ei ole tehty leluja jo 80-luvulla?

Historiasta löytyy toki kammottavia esimerkkejä siitä, kun asiat on hoidettu totutulla kaavalla vedoten siihen, että niin on tehty aina. Toisaalta ihan jokaista perinnettä ei tulisi joutua muokkaamaan uusiksi vain siksi, että jossain ryhmittymässä siitä keksitään ryhtyä vinkumaan. Se, että tämäkin mielipide on mahdollista leimata rasistiseksi, sovinistiseksi tai tarpeen mukaan jopa nihilistiseksi, onkin sitten se todellinen seikka, josta olisi syytä huolestua. Rasistikortin ja erilaisten leimasinten huolettomasta viskelystä ympäriinsä on tullut muotia ja sen kritisoimisestakin automaattisesti rasismia.

Samalla tavoin lähes nykypäivän Emmeline Pankhurstiksi muuntautunut Rose McGowankin näkee luultavasti piakkoin naisten alistamista jo paahtoleivissä. Hiljattain nainen älähti viimeisimmän mutanttimäiskeen, X-Men: Apocalypsen mainosjulisteesta, jossa tarinan pääkonna Apocalypse (mies) pitää kuristusotteessaan Mystikkoa (nainen). Virallisen anteeksipyynnön sijaan Foxin olisi ollut syytä julkaista faktoihin pohjaava vastine: "Julisteessa itseään jumalana pitävä olento kuristaa alempiarvoisena pitämäänsä mutanttia ja siinä kaikki. Jos näet siinä miehen alistamassa naista, se on oma ongelmasi". Tapaus on erinomainen esimerkki siitä kuinka nykyisin tuntuu olevan tarpeen käyttää hyväksi jokainen mahdollinen tilaisuus loukkaantua silloinkin, kun ilmiselvästi mitään pahaa ei ole tarkoitettu.


McGowan on täysin oikealla asialla, mutta epäkohdat ja silkat sattumat tulisi kaikessa oman puuskahtelun nostattamassa hybriksessä edelleen kyetä erottamaan. Asia johon tulisi lillukanvarsien sijaan keskittyä, on naisten määrän kasvattaminen ja aseman parantaminen elokuvateollisuuden pääkallopaikoilla. Menestymisen mahdollisuuksista todistavat elokuvamogulit Kathleen Kennedy ja Donna Langley. Se, että Kathryn Bigelow on ainoa Oscarilla palkittu naisohjaaja, ei vielä tarkoita muuta, kuin että naisohjaajia on erittäin vähän eivätkä he ole kyvyillään yltäneet palkinnoille.

Jos vähemmistöjä edustavien näyttelijöiden ja ohjaajien noteeratuksi tai jopa palkituksi päätymisestä halutaan varmistua, eikö ainoa keino ole silloin laatia jokaiselle tällaiselle ryhmälle oma kilpasarjansa? Tämä ei taida ainakaan äkkiseltään kuulosta rotuerottelua kitkevältä tai tasa-arvoa edistävältä toimenpiteeltä. Toinen vaihtoehto olisi määritellä elokuville jo roolitusvaiheessa tietyt etnisiä ryhmiä koskevat pakolliset kiintiöt. Eikö? Ongelman ratkaiseminen alkaa tuntua vaikealta.

Oikeilla jäljillä ollaan puhuttaessa Oscar-akatemian rakenteellisista muutoksista, joita avattiin Leffatykissä tarkemmin alkuvuonna. Akatemia koostuminen suurelta osin ikääntyneistä valkoisista miehistä haiskahtaa kieltämättä epäilyttävältä, mutta sekään ei suoralta kädeltä merkitse rotusortoa tai sovinistista hirmuvaltaa. Etnisistä ryhmistä tai naisten saralta ei vain yksinkertaisesti ole yhtä paljon tulokkaita samoihin tehtäviin.

Etnisten ryhmien suhtautumista toisiinsa on aikojen saatossa tutkittu ja asiassa voidaan mennä jopa niinkin syvälle, että esiin nousevat alkukantaiset vaistot. Eri rotujen edustajat saattavat tuntea toisiaan kohtaan luontaista epäluuloa ja pelkoa, mikä vakavimmillaan johtaa rasistiseen käyttäytymiseen. Tästä voidaan puolestaan päätellä, että valtaosin valkoisista koostuvan raadin voi olla alitajuisestikin helpompi kokea toisten valkoihoisten roolisuoritukset luonnollisempina ja siten "parempina". Kaukaa haettuako? Ehkäpä, mutta täysin mahdollista.

Akatemiassa säännellyt väestön koostumusta mukailevat etniset kiintiöt, kuin myös naiskiintiöt, voisivat samasta syystä ollakin toimiva ratkaisu, sillä silloin lähestyttäisiin ainakin nykyistä asetelmaa luotettavammin yleistä konsensusta. Valitsijoiden joukossa vallitseva tasa-arvo ja etninen monimuotoisuus ruokkisi toivon mukaan samankaltaista kehitystä myös koko alalla. Ainakin alkuun olisi luultavasti perusteltua spekuloida sillä, suosisiko kukin valitsija mielenosoituksellisesti tai painolastin harteillaan tuntien nimenomaan omaa rotuaan. Todennäköisempi tulos pitkällä tähtäimellä olisi kuitenkin aito yksilökohtaista mielipidettä ja ihonväristä riippumatonta laadukasta elokuvataidetta arvostava ilmapiiri.

Edistystä vai estyneisyyttä?

Rotusyrjinnästä ja naisten alisteisesta asemasta keskusteltaessa mieleen juolahtaa helposti myös seksuaalivähemmistöjen asema. Elokuvateollisuudessa niihin liittyvät selkkaukset tuntuvat olevan lähinnä yksittäistapauksia sen sijaan, että alalla olisi kattavasti jotain näitä ryhmiä vastaan. Pikemminkin viihdeteollisuus mielletään yleisesti alaksi, jolla seksuaalivähemmistöihin lukeutuvat voivat tulla ammatillisesti ajatellen turvallisesti ulos kaapista.

Tätä on pidettävä kaiken keskellä valopilkkuna siitäkin huolimatta, että sillä on myös hivenen ikävältä kalskahtava kääntöpuolensa. Asiassa voi olla nimittäin tekemistä silläkin, että esimerkiksi homoseksuaali on roolituksia ajatellen toisinaan monikäyttöisempi kuin hetero. Erinomainen esimerkki on Neil Patrick Harrisin umpihetero Barney Stinson televisiosarjassa Ensisilmäyksellä (How I Met Your Mother). Positiivista on kaikesta huolimatta se, että Harrisin ja Paossa (Prison Break) läpimurtonsa tehneen Wentworth Millerin kaltaiset julkisesti homoseksuaalit näyttelijät tuntuvat saavan vaivatta merkittäviä rooleja. Eipä kaapista putkahtaminen ole tiettävästi asettanut kapuloita myöskään Jodie Fosterin, Jane Lynchin tai Portia de Rossin menestyksen rattaisiin.


Seksuaalivähemmistöjen mukiinmenevät oltavat selittynevät sillä, että niiden olemassaolo on ollut pitkään tabu, ja ne ovat tulleet hyväksytyiksi verrattain tuoreeltaan. Rotusyrjinnän ja naisten alisteisen aseman juuret juontuvat sen sijaan aina Hollywoodin alkuaikoihin saakka. Nykymuotoisen länsimaalaisen viihdekulttuurin synty lepää pitkälti eurooppalaista juutalaisvainoa paenneiden maahanmuuttajien harteilla. Yhdysvalloissa syntyneen studiovetoisen elokuvateollisuuden pamput olivat valkoihoisia miehiä, joiden elämänkatsomus koostui perinteisistä perhearvoista, sukupuolirooleista ja amerikkalaisesta unelmasta eli kovalla työllä rikastumisen ihanteesta.

Tämä juontuu ilmiselvästi yhä nykypäiväänkin saakka. Se ei tee vähemmistöjen ja naisten heikommasta asemasta yhtään hyväksyttävämpää, mutta jonkin verran ymmärrettävämpää. Matka kohti tasa-arvoista ja etnisesti monimuotoisempaa elokuvateollisuutta on kesken, eikä saavu näin raskaan historiallisen lastin vuoksi pääteasemalle käden käänteessä.

Rasismi, homofobia ja sovinismi ovat silti katoavaa kansanperinnettä vaikka aika ajoin voisi muuta luulla. On vain muistettava, että ne ovat voimia, jotka kasvavat sitä enemmän, mitä suuremmilla aseilla niitä ammutaan. Monien mielestä nykyisin ollaan lipsuttu takaisin maailmansotien jälkeiseen sääntelyn ilmapiiriin, jossa juuri mikään ei tuntunut olevan sallittua. Puheenparressa vilisevät kukkahattutädit, mielensäpahoittajat ja sääntö-Suomi. Siihen nähden kuinka voimakkaasti nykyisin kaikesta tuohdutaan, olisi hyvä huomata, että uhkaava, tuomitseva ja sallimaton ilmapiiri ei edistä yhtään mitään.

Juttua korjattu 12.6. klo 18:23. Michael C. Hall ei ole julkisesti kertonut olevansa homo- tai biseksuaali.

Jarno Väistö 09.06.2016 klo 17:15

Uusimmat artikkelit

Tervetuloa, Chucky 2.0!

Vuoden 1988 kauhujännäri Child's Play innoitti peräti kuusi jatko-osaa, jotka kehittivät ja laajensivat lastenlelusta tappajaksi muuttuvan riivatun nuken mytologiaa mitä oudoimmilla ja viihdyttävimmillä tavoilla.Uusi Child's Play lähtee liikkeelle siitä, miten riippuvuus esineistä voi lähteä käsistä ja luottamus moderniin teknologiaan muuttuu painajaiseksi.

Jouni Vikman

Will Smith lupailee suuria

Tarjoaako Gemini Man jotain uutta ja ihmeellistä?

Jouni Vikman

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...