Elokuvakritiikki – mihin sitä tarvitaan?

Taannoin mediassa kohuttiin jälleen kritiikistä - kuka sitä saa antaa, millä perustein ja onko kritiikin kohteeksi joutuneen teoksen tekijällä oikeus pahoittaa mielensä negatiivisesta kritiikistä? Tässä tapauksessa oli kyse kirjailija Juha Itkosen uusimmasta romaanista Palatkaa perhoset, jonka Helsingin Sanomien kriitikko Arla Kanerva arvosteli tympein sanankääntein ja sai kirjailijan kommentoimaan arvion herättämiä huonoja fiiliksiä.

Vaikka kyse oli kirjallisuudesta, myös elokuvakritiikki on ikuinen keskustelun aihe. Viime kesänä aihe nousi jälleen pinnalle kun Iltalehti ilmoitti, että lopettaa elokuva-arvostelujen julkaisemisen kokonaan. Suomen Arvostelijain Liitto SARV tyrmistyi päätöksestä ja kommentoi sen olevan uusi askel suomalaisen kulttuurikeskustelun köyhdyttämisessä. SARV:n mukaan pikku hiljaa jäljelle jää vain viihteellisempi uutisointi, joka ei anna lukijoille tai katsojille kunnollisia työkaluja elokuvien tason arvioimiseen tai syvälliseen analysointiin.


Niin ikävä kuin Iltalehden päätös olikin, tavallaan sen ymmärtää. Elokuvakritiikkien pituus on lyhentynyt vuosien mittaan radikaalisti ja nykyisin surullisen monet paperilehdissä julkaistavat arviot ovat lähinnä muutaman lauseen referaatteja elokuvan sisällöstä koristeltuna tähtiluokituksella, josta katsojan tulisi tehdä johtopäätös onko elokuva katsomisen arvoinen. On selvää, että parissa lyhyessä virkkeessä ei minkäänlaista aitoa ja syvällistä analyysiä voi mistään taiteellisesta teoksesta tehdä.

Netti vie pohjaa ammattitaidolta

Ei tarvi omata kummoistakaan päättelykykyä ymmärtääkseen miksi elokuva-arvioiden suosio on viime vuosikymmeninä laskenut - nykyään kun kuka tahansa voi tehdä itsestään kriitikon internetissä. Varsinkaan nuoremmat sukupolvet tuskin jaksavat odottaa viikottaisia sanomalehtien elokuva-arvioita, kun netti on välittömästi elokuvan julkaisun jälkeen pullollaan ympäri maailmaa tehtyjä arvioita, blogeja ja vlogeja aiheesta.

Mutta miekka on kaksiteräinen tässäkin asiassa. Esimerkiksi Leffatykin kaltaisilla alustoilla useat lahjakkaat kirjoittajat ja asiantuntevat cinefiilit ja leffaharrastajat saavat mahdollisuuden arvostella haluamiaan elokuvia juuri haluamillaan tavoilla. Merkkimääriä ei rajoiteta eikä kyseessä tarvi olla uusi ensi-iltaelokuva, pääasia että itsellä on näkemys minkä haluaa jakaa. Toisaalta taas netti on mahdollistanut sen, että kenellä tahansa voi olla näkemys jota voi verkkomaailmassa julistaa niin paljon kuin haluaa, eikä sen tarvitse perustua juuri mihinkään. Kukaan ei peräänkuuluta itsenäisten kriitikoiden, bloggaajien tai vloggaajien akateemista koulutusta, ammattitaitoa tai kompetenssia arvioida käsittelemiään asioita. Medialukutaito ja lähdekritiikki tuntuvat netissä liikkuessa olevan monille lähes tuntemattomia käsitteitä, ja yllättävän harva muistaa peräänkuuluttaa itsenäisiltä kirjoittajilta vastuuta sanoistaan.

Elokuva-analyysin perusteet hallussa?

Netissä vastuu niin elokuva-arvioista kuin monista muistakin teksteistä tuntuukin olevan enemmän lukijalla kuin kirjoittajalla. Koska kuka tahansa voi kirjoittaa mitä tahansa, jää lukijan tehtäväksi arvioida onko kirjoittajalla oikeasti ammattitaitoa asiantuntevaan kritiikkiin vai pohjaako arvio täysin mutu-tuntumaiseen fiilistelyyn ja omiin mieltymyksiin.

Juuri siitä lopulta nouseekin ammattitaitoisten kriitikoiden tarve. On kaikkea kulttuuria ja elokuva-alaa rikastavaa, että elokuvia arvioivat harrastelijoiden lisäksi myös ihmiset, joilla on kykyä ja kokemusta analysoida monipuolisesti ja syvällisesti elokuvan teemoja, rakenteita, hahmosuhteita ja tarinan kaarta. Onko päähenkilön tahdon suunta realistinen? Onko elokuvan päälause löydettävissä? Noudattaako tarina klassista kolminäytöksistä, Aristotelistä runousoppia? Keitä ovat tarinan protagonisti, antagonisti, protagonistin varjo ja peili? Käytetäänkö elokuvassa deus ex machinaa? Nämä ovat tyypillisiä kysymyksiä elokuvan analysoinnin äärellä, joihin ei välttämättä tarvitse kritiikissä suoraan vastata, mutta joita hyvän kriitikon olisi tarpeen elokuvan äärellä osata pohtia.

Kriitikoiden grand old man: Roger Ebert

Elokuvakritiikistä ei voida puhua ilman Roger Ebertiä (1942-2013). Mies oli oman alansa suurin ja tärkein kummisetä ja esikuva, joka yli 40 vuoden ajan pitkälti määritteli amerikkalaisille mitä ja miten elokuvia katsoa. Ebertin tausta oli journalismissa, mutta lahjakas kirjoittaja päätyi Chicago Sun-Timesille kriitikoksi jo vuonna 1967 ja kirjoitti siitä eteenpäin elokuva-arvioita koko loppuelämänsä ajan. Ebert onnistui saamaan suuren yleisön ympäri maailmaa puolelleen arvosteluilla, jotka olivat samaan aikaan ammattitaitoisia ja älyllisiä, mutta myös maanläheisiä, rentoja ja kaikille lukijoille sopivia. Mies ei kikkaillut liikaa akateemisella sanastolla tai rehvastellut omalla leffatietämyksellään, vaan kertoi aidosti ja rehellisesti miten elokuvat häneen vaikuttivat.

Ebertin arvosteluja julkaistiin miehen uran aikana yli kahdessasadassa lehdessä ympäri maailmaa, hän kirjoitti 15 kirjaa, toimitti ja juonsi elokuva-aiheisia tv-sarjoja ja palkittiin jopa journalistiikan tärkeimmällä palkinnolla Pulitzerilla, joita ei juuri elokuvakriitikoille muuten myönnetä.

Yksi miehen mielenkiintoisimpia arviointitapoja oli tv-sarja Siskel & Ebert at The Movies. Sarjassa Ebert arvioi elokuvia toisen hyvin arvostetun kriitikon Gene Siskelin kanssa. Se mikä teki sarjasta oikeasti mielenkiintoisen oli se, että miehet olivat usein eri mieltä elokuvista ja jatkuvassa viha-rakkaus-suhteessa toisiinsa. Ohjelman viehätys perustuikin miesten jatkuvaan naljailuun toisilleen siitä, miten toinen voi tykätä elokuvasta mitä itse ei ymmärrä lainkaan. Sarja oli opettavainen myös katsojille, koska se osoitti ettei ole olemassa yhtä oikeaa mielipidettä, eikä voida sanoa, että kriitikko tietää mikä on hyvä elokuva. Oli ammattitaito kuinka huippuunsa hiottua hyvänsä, myös kriitikoilla voi olla täysin vastakkaisia näkemyksiä ja ajatuksia. Taidetta arvioidessa ei ole oikeita vastauksia. Allaolevassa videossa Ebert ja Siskel väittelevät Stanley Kubrickin Full Metal Jacket -elokuvasta, jonka laadusta eivät olleet ihan samaa mieltä.

Sarjasta nousi myös klassinen elokuvan arviointilause "Two thumbs up!", jota edelleen näkee varsinkin 80- ja 90-luvulla julkaistujen elokuvien kansissa ja julisteissa. Moni saattaa luulla, että kyseessä on geneerinen "peukut pystyyn" -kehu, mutta todellisuudessa se tulee Ebertin ja Siskelin sarjasta. Jo vuosikymmeniä ennen Facebookin peukutusta, miehet kehittivät sarjassa peukku ylös tai alas -arviointimallin, millä määrittelivät nopeasti onko elokuva katsomisen arvoinen vai ei. Ebert ja Siskel jopa rekisteröivät Two thumbs up! -lauseen juuri heidän käyttöönsä, etteivät kaikki kriitikot omisi sitä itselleen. Jos lauseeseen siis nykypäivänä törmää, on se merkki siitä että kyseinen elokuva on maailman tunnetuimpien kriitikkolegendojen suosima.

Mihin arvioita tarvitaan?

Mihin väliin katsoja lopulta jää arviointikeskustelussa? Ketä pitäisi kuunnella, mitä arvioita pitäisi lukea? Vai pitääkö mitään? Luonnollisesti oma mielipide on lopulta kaikkein tärkein; kaikkea saa ja pitää katsoa ja maailmalle saa julistaa pitävänsä aivan mistä tahansa elokuvasta, sanokoot kriitikot tai suuri yleisö siitä mitä hyvänsä. Jokainen katsomiskokemus on henkilökohtainen, eikä kukaan voi väittää että jostain elokuvasta täytyy pitää tai jostain toisesta ei saa pitää.

Jos kuitenkin haluaa saada elokuvaharrastuksesta enemmän irti, oppia ymmärtämään miten hyvä elokuva määritellään, analysoimaan liikkuvan kuvan taidetta paremmin tai tulkitsemaan elokuvahistorian haastavimpia teoksia, on hyvä perehtyä vaikkapa Peter von Baghin oppeihin, lukea ammattikriitikoiden arvioita ja heijastella omia kokemuksiaan esimerkiksi Roger Ebertin ja tämän seuraajien näkemyksiin. Miehen nimeä kantama kotisivu kun on edelleen hyvin aktiivinen leffasaitti, joka kokoaa yhteen laadukkaita arvosteluita ja blogitekstejä usealta kirjoittajalta, esimerkiksi miehen leskeltä Chaz Ebertiltä. Sivuilta löytyy myös erinomainen arvioiden hakukone, jota käyttämällä pääsee lukemaan satoja Ebertin kirjoittamia arvioita vuosien varrelta.

Niina Virtanen 05.05.2016 klo 20:31

Uusimmat artikkelit

Tervetuloa, Chucky 2.0!

Vuoden 1988 kauhujännäri Child's Play innoitti peräti kuusi jatko-osaa, jotka kehittivät ja laajensivat lastenlelusta tappajaksi muuttuvan riivatun nuken mytologiaa mitä oudoimmilla ja viihdyttävimmillä tavoilla.Uusi Child's Play lähtee liikkeelle siitä, miten riippuvuus esineistä voi lähteä käsistä ja luottamus moderniin teknologiaan muuttuu painajaiseksi.

Jouni Vikman

Will Smith lupailee suuria

Tarjoaako Gemini Man jotain uutta ja ihmeellistä?

Jouni Vikman

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...