Kloonien sota

Vaikka joidenkin yksittäisten tekeleiden kohdalla voisi muuta luulla, aivan ihka ensimmäisestä elävästä kuvasta tämän päivän tuoreimpaan valkokangastarjontaan saakka jokainen elokuva on perustunut jollekin idealle. Lumièren veljesten ajatuksena oli näyttää katsojille, kuinka juna saapuu asemalle. Tänä vuonna ensi-iltansa saa kansainvälinen jättianimaatio, jossa seikkailevat kotimaisen kännykkäpelin lintuhahmot.

Usein kuultujen latteuksien mukaan elokuvien maailmassa kaikki on mahdollista ja vain mielikuvitus rajana. Siihen nähden on yllättävää kuinka usein sama idea on syntynyt eri tahoilla samanaikaisesti. Puhtaan sattuman todennäköisyyttä ajatellen maailmanlaajuisessa elokuvateollisuudessa nimikkeiden kirjo on toki valtava, ja mitä enemmän jotain tehdään, sen enemmän siinä tapahtuu myös anomalioita.


Nyt kysymyksessä eivät siis ole tarkoitukselliset uudelleenfilmatisoinnit edes vuonna 1998 otto otolta uusitun Psykon (1960) tavoin tai sellaiset kokeilut, kuten amerikkalaisessa The Chair -tosi-tv-sarjassa. Sen sijaan syynissä on ilmiö, jossa yhdestä alkuasetelmasta syntyy samankaltaisia elokuvia samanaikaisesti, kuten vaikkapa vuoden 1997 Dante's Peak ja Tulivuori tai hieman tuoreemmat vuoden 2012 Kerro, kerro kuvastin ja Lumikki ja metsästäjä. Nykyaikaisen elokuvan historiassa tällaisten tapausten lista on aavemaisen pitkä ja esimerkkejä löytyy vuosittain peräti useita. Ilmiön yleisyydestä kertoo jotain sen saama oma termi; twin films eli kaksoselokuvat.

Tarkkanäköisimmät nostavat varmasti jo tässä vaiheessa esiin kuluvan vuoden suurimmat supersankarisovitukset, joista molemmissa kilpailevat sarjakuvakustantamot saattavat oman universuminsa suurimmat sankarit keskenään tukkanuottasille. Kaksoselokuvan määritelmä on kuitenkin tässä tapauksessa häilyvä, sillä vielä paljon läheisemmin toisiaan muistuttavia elokuvia löytyy vuosien varrelta mittavat määrät.

Kilpaa kankaille


Merkillepantavia kaksoselokuvia alkoi putkahdella satunnaisesti 1930- ja 40-lukujen taitteessa, josta esille voisi nostaa ainakin Jezebel (1938) ja Tuulen viemää (1939) -kaksikon. 1970-luvun alusta alkaen yksittäisen premissin monistautuminen kahdeksi tai useammaksi elokuvaksi säännöllistyi jo lähes vuotuiseksi ilmiöksi, joka koki eräänlaisen multihuipentumansa vuoden 1989 peräti viiden syvänmerensukellusta käsittelevän elokuvan rynnäkössä.

Mutta miten tämä kaikki oikein tapahtuu? Kaksoselokuvien tapauksissa niiden synnystä liikkuu harmillisen vähän tiedonmurusia ja usein tapaukset tunnutaan kuittaavan lähinnä jollain "ohhoh, onpa siinä samanlaiset elokuvat" -letkautuksella. Tämä luultavasti johtuu siitä, että käsikirjoituksiin liittyy elokuvateollisuudessa niin paljon salamyhkäisyyttä. Tämän osoitti vastikään todeksi Quentin Tarantinon The Hateful Eight -länkkäriä varjostanut vuotojupakka, joka kiristi lopullisen käsikirjoitusversion lukuoikeudet äärimmilleen. Ylipäätään elokuvantekijät pelaavat amerikkalaista sanontaa lainaten korttinsa lähimpänä rintaa juuri esituotantovaiheessa, jossa kokevat olevansa haavoittuvaisimmillaan.

Ilmiöstä siis puristuu esiin perinteinen kilpailuasetelma, mutta mittelöön eri versioiden paremmuudesta voidaan päätyä hyvinkin eri tavoin. Kun otetaan vielä huomioon, että kaksoselokuvat käsittelevät tyypillisesti aikansa polttavia aiheita, alkaa kupletin juoni hahmottua jo paljon selkeämmin ja niiden syntymekanismi voidaan purkaa eräänlaisen hypoteesin kautta osiin.


Otetaan esimerkiksi kaksi käsikirjoittajaa, jotka sattuvat huomaamaan samaisen tiedelehden artikkelin jonkin luonnonmullistuksen uusimmista todennäköisyyksistä. Tunkkaisissa luhtitaloasunnoissa Los Angelesin vastakkaisilla laidoilla sormet napsahtavat samalla sekunnilla ja kirjoituskoneet alkavat laulaa. Tällaisessa silkassa sattumassa kaksoselokuvan lähtöasetelma on puhtaimmillaan ja se voidaan selittää tieteen keinoin samanaikaisen keksimisen (simultaneous invention) -teorialla.

Harmi kyllä, kilpailuun päädytään toisinaan myös kähminnän kautta. Yksi ja sama käsikirjoitus saattaa kiertää läpi useiden studioiden, kunnes siihen vaikkapa kolmannessa tartutaan. Sillä välin idea on jäänyt ensimmäisessä kytemään ja hanke päätetään käynnistää ilman parempaa tietoa alkuperäiskäsikirjoituksen lopullisesta kohtalosta. Vastaavaan tilanteeseen voidaan toki päätyä elokuvantekijän siirtyessä ideoineen studion leivistä toisiin tai peräti silkan vakoilun kautta.

Riippumatta siitä, kumpi studio oli liikkeellä puhtaat jauhot pussissa, tai ylipäätään ensin, kumpikaan niistä ei peräänny, koska hankkeisiin on jo nähty aikaa, vaivaa ja rahaa. Uhratut resurssit halutaan vähintään peitota, mutta pelissä on myös kunnia. On myös mahdollista, että vastapelurin olemassaolosta ei ole edes tiedetty, ennen kuin tieto toisen valmisteluista on tihkunut julkisuuteen. Nopein tuotanto on luonnollisesti etulyöntiasemassa, kun katsojakunta on vielä kyseisen aiheen suhteen neitseellinen. Näin jälkeen jäävän toivoksi jääkin lähinnä laadullinen paremmuus ja sitä seuraava arvostelumenestys.

Tämä yleisö ei ole tarpeeksi suuri meille kahdelle!

Elokuvan ystävän kannalta onkin onnekasta, että kaksoselokuvat ovat harvoin niin tasalaatuisia, että julkaisuajankohdasta muodostuisi ainoa menestyksen ratkaiseva tekijä. Niinpä ikimuistoisen elokuvan asemaan päätyykin yleensä laadullisesti selkeästi paras versio. Tapauksissa, joissa ensin julkaistun jyrääkin toinen samasta aihiosta rakennettu elokuva, käy tekijöitä laatueroista riippumatta sääliksi.

Kauhugenreä arvostamatonkin luultavasti tuntee edes nimeltä Johnny Deppin debyyttiesiintymisen Painajainen Elm Streetillä (1984), mutta kuinka moni muistaa samana vuonna vain vähän aiemmin julkaistun Dreamscapen, joka niin ikään kannusti olemaan nukkumatta? Moni lienee myös jättänyt sianlihalla aterioinnin sikseen nähtyään urhean sankaripossu Baben kirmaavan pitkin paimenlaitumia. Mad Maxinkin luoneen George Millerin hivenen erityislaatuiselle käsikirjoitusrupeamalle ei seikkailukomedian historiassa kuitenkaan aivan vetänyt vertoja aiemmin samana vuonna ilmestynyt Gordy, jonka nimihahmo oli sekin urotekoja suorittava, joskaan ei yhtä suloinen puhuva possu.


Toisinaan asetelma on kiepsahtanut myös ylösalaisin. Tieteen näkökulmasta eksaktimpi ja dramaturgiansa suhteen todentuntuisempi Deep Impact on laadullisesti ehdottomasti toimintapainotteisella viihdyttävyydellä ja juustoisella romantiikalla kuorrutettua Armageddonia parempi elokuva, mutta on silti aikojen saatossa jäänyt sen varjoon.

Oma lukunsa ovat sellaiset tapaukset, joissa kaksoselokuvasta puhuminenkin on jo pienimuotoinen rikos. Ajatellaanpa vaikka Jurassic Parkia (1993) ja samana vuonna julkaistua Carnosaur-pökälettä. Laadukkaamman tuotannon oivalluksilla ratsastavan plagiaatin vaipuminen unholaan tuntuu tässä ja muissa samankaltaisissa tapauksissa lähinnä armolliselta kohtalolta.

Kuin samasta puusta

Näennäisen tasalaatuisten kaksosten kohdalla saakin aivonystyröitä hieroa jo toden teolla. Ovatko Muurahaizet ja Ötökän elämää -animaatiot todella kaksi eri elokuvaa? Entäs historialliset taikuriseikkailut Silmänkääntäjä ja The Prestige. Yhteistuumin floppasivat puolestaan Yhdysvaltain presidentin tyttären edesottamuksista kertoneet Chasing Liberty ja Irtiotto, joista jo kumpaisenkin olemassaolo saattaa osalle katsojista olla uutta tietoa.

Vuonna 1998 kaksoselokuviksi määriteltäviä parivaljakoita ilmestyi peräti kuusi eikä ilmiö ole sen koommin erityisemmin rauhoittunut. Etenkin 2010-luvun puolella amerikkalaisen elokuvateollisuuden perintötekijöistä ovat kaksosia suosivat geenit näyttäneet korostuvan ja voidaan puhua jo lähes buumista. Määrällisen kasvun lisäksi elokuvat myös muistuttavat toisiaan yhä enemmän.


Eräs korostuvista esimerkeistä on Valkoiseen taloon kohdistuvalla hyökkäyksellä leikittelevät Olympos on valloitettu ja White House Down, jotka molemmat saivat ensi-iltansa kolme vuotta sitten. Erittäin näyttävillä ja suorastaan armottomilla toimintakuvilla pinnoitettu Olympos oli kieltämättä viihdyttävä, mutta yltiöpatrioottiselta pönötykseltään se ei nähnyt eteensä ja kompuroi pahan kerran naurettavissa määrin kasaamiinsa ruumiisiin. White House Downin eduksi onkin samaan hengenvetoon mainittava, ettei se ottanut itseään liian vakavasti. Channing Tatumin ja Jamie Foxxin tähtiaines ja kesäinen julkaisuajankohta eivät kuitenkaan riittäneet, ja elämään on jäänyt lippuluukulla paremmin menestynyt ensin mainittu elokuva. Osittain tätä edesauttaa sen kuluvana vuonna saama jatko-osa Lontoo on valloitettu, mikä on toki myös luonnollista seurausta mainioista lipputuloista.

Toinen nykypäivän kaksonen lienee myös eräs ilmiön tunnetuimmista esimerkkitapauksista. Vuonna 2013 etenkin suomalaisista elokuvantekijöistä kiinnostuneet saivat mukavia uutisia, kun Renny Harlinin kerrottiin ottavan hoitaakseen kreikkalaisesta puolijumala Herculeksesta kertovan suurtuotannon. Samassa yhteydessä tosin tiedettiin jo kertoa elokuvan kilpailevan toisen samaa päähenkilöä käsittelevän Hollywood-tuotannon kanssa. Harlinin uraa tunteville ei liene yllätys, että The Legend of Hercules (2014) floppasi Dwayne "The Rock" Johnsonin tähdittämän yksinkertaisesti Herculekseksi nimetyn eepoksen tienatessa budjettinsa takaisin yli kaksinkertaisena. Hupaisinta on kuitenkin se, että näiden kahden nahistellessa samaa luuta saapui kaluamaan Hercules Reborn.

Kaksoselokuvien esiintyminen on erityisen kiinnostava ilmiö siksi, että se on jokseenkin järjetön. Suuret studiot pelaavat nykyisin jo hieman liikaakin varman päälle uudelleenfilmatisoinneilla ja vuosikymmenten yli kurkottavilla jatko-osilla ja niihin verrattuna kilpaileminen samalla idealla toisen tuotannon kanssa tuntuu lähinnä typerältä. Useimmiten kyseessä kuitenkin lienee uhkarohkea yritys minimoida vahingot maksimaalisen riskin kautta.

Eräs osuvimmista esimerkeistä lienee käytännöllisen seksisuhteen etuja ja kääntöpuolia käsittelevä kaksikko Vain seksiä (Friends with Benefits, 2011) ja samana vuonna julkaistu Näin ystävien kesken (No Strings Attached), joista molemmat kantoivat lyhyen aikaa ensin mainitun nimeä. Molemmat elokuvat menestyivät kuitenkin lippuluukuilla mukiinmenevästi.

Suoran kopioinnin tai vakoilun uhriksi joutuminen on epäilemättä uhrille raskasta, mutta jollain tavoin silkan sattuman voisi kuvitella tuntuvan etenkin käsikirjoittajan näkökulmasta suorastaan selkäpiitä karmivan kamalalta. Kuuluisan kertoman mukaan tuottaja Bingham Ray sai puhelun, jossa kirjailija-toimittaja-kosmopoliitti Truman Capoten elämää käsittelevän Infamous-elokuvan käsikirjoittaja Douglas McGrath ilmoitti hengentuotteensa olevan valmis. Ray vastasi olevansa asiasta tietoinen, sillä käsikirjoitus pötkötti parhaillaan hänen työpöydällään, mutta huomasi pian kyseessä olevan samaa aihetta käsittelevän Capote-elokuvan teksti. Kun tilanteessa asettuu henkisesti McGrathin asemaan, on pakko puristaa silmät kiinni ja puraista omia rystysiään.

Jarno Väistö 23.04.2016 klo 14:03

Uusimmat artikkelit

Will Smith lupailee suuria

Tarjoaako Gemini Man jotain uutta ja ihmeellistä?

Jouni Vikman

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Stephen Kingin kuollut projekti heräsi henkiin

Kauhumestari on taas kovassa huudossa.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...