Megaspektaakkelien ikeessä

Hollywoodin elokuvatuotannossa on viime vuosina korostunut trendi, jossa suuret studiot satsaavat yhä enemmän muutamiin vuotuisiin lippulaivoihinsa. Ilmiön on kritisoitu yksipuolistavan elokuvatarjontaa, polkevan pienimuotoisempia, mutta sanomaltaan syvällisempiä tuotantoja jalkoihinsa ja ylipäätään suistavan koko alan ennemmin tai myöhemmin perikatoon.

Suurten studioiden muutamia vuotuisia mammutteja kutsutaan osuvasti tentpole-elokuviksi. Termi on peräisin englannin kielen telttasalkoa tarkoittavasta sanasta ja sillä viitataan suurtuotantojen rooliin eräänlaisina kannattimina. Tämä visualisointi ohjaa toisaalta ajattelemaan myös kolikon kääntöpuolta. Ovatko jättituotannot sittenkään kaiken pahan alku ja juuri?


Äkkiseltään asetelma nimittäin tuntuu paradoksaaliselta. Jos jättituotantoja ei kaivata, mistä kymmenet ja taas kymmenet miljoonat katsojat sitten tulevat? Eivätkö tähtitieteelliset lipputulot nimenomaan kerro omaa kieltään siitä, mitä yleisö haluaa nähdä? Miljardiluokan tehosterymistelyjen ystävä voisi tulistuessaan heittää pallon takaisin ja tivata, mihin marginaalisen katsojakunnan kerääviä taide-elokuvia tarvitaan? Mieleen juontuu nyt jo hieman laantunut Yle-verosta purnaaminen sekä muutamien vuosien takainen polemiikki oopperan nauttimasta valtion tuesta.

Tässä täytyykin muistaa, että yksittäinen elokuvissa käynti ei ole välttämättä kannanotto eikä yksittäinen elokuvissa kävijä ole äänestäjä, joka valitsee vuosittain yhden uutuuden katsottavakseen. Uusimman supersankarien kokoontumisajon katsomassa käynyt fanipoika saattaa olla seuraavassa kuussa teatterissa tarkastamassa mahdollista Oscar-ainesta tai jännittämässä pienen budjetin found footage -kauhua.

Uppoamattomat jättiläiset

Elokuvabisnestä tarkasteltaessa on olennaista oivaltaa, että vaikka katsojien valinnat ja reaktiot vaikuttavat paljon, ne eivät muodosta koko totuutta. Kyseessä ei ole täydellisesti kilpailtu markkina Alfred Marshallin oppikirjasta, eikä siinä siten kysynnän ja tarjonnan lakikaan täysin päde. Studiot toki tarkkailevat katsojalukuja tieteellisellä intensiteetillä ja tekevät niiden pohjalta tarkoin laskelmoituja ratkaisuja, mutta samalla ne ottavat valtavia riskejä luodessaan tarjontaa ilman kysyntää. Järjettömältä tuntuvat satojen miljoonien tuotantobudjetit alkavat käydä välittömästi järkeen, kun ottaa huomioon, että ne saattavat tuloutua nykyisin parhaimmillaan kymmenkertaisina.


Parhaat mahdollisuudet on toki sellaisella hankkeella, jonka toteutumista on ehditty toivoa. Toisinaan näin on jo ennen kuin elokuvasta on tuotu julkisuuteen mitään virallista tietoa. Hyväksi menestyksen reseptiksi onkin muodostunut legendaarisen populaarikulttuurisen aseman saavuttaneen elokuvan jatko-osa, joka usein toteutetaan huomattavan pitkän ajan jälkeen. Esimerkiksi Jurassic World tahkosi 150 miljoonan dollarin budjetillaan maailmanlaajuisesti yli 1,67 miljardia.

Jatko-osa ei tietenkään toteutuakseen vaadi edeltäjältään vankkaa elokuvahistoriallista merkitystä, vaan nykyisin se on jo taloudellista menestystä seuraava sääntö. Elokuvasarjat poikivat jatkoa muutamien vuosien välein ja kasvattavat yhä useammin katraansa yli trilogioiden, mikä aiemmin oli tyypillistä lähinnä kauhuelokuville ja James Bondille. Ensimmäisenä mieleen juolahtava esimerkki näinä päivinä on Fast & Furious -sarja, jonka kahdeksatta osaa puuhataan parhaillaan kuumeisesti. Edeltävä osa, Furious 7, kurvasi teattereihin 190 miljoonan dollarin budjetilla ja liiraili kaikkien aikojen menestyneimpien elokuvien listalla kuudenneksi tahkoten maailmanlaajuisesti reilut puolitoista miljardia.

Iso raha ja näyttävyys eivät tietenkään aina takaa menestystä, mutta tentpole-elokuvat antavat teltan sisään tilaa töppäillä. Kun studiolla on jokaista After Earthia kohti yksi Skyfall tai Tomorrowlandin epäonnistumista paikkaamaan sekä Avengersin että Star Warsin kaltaisia brändejä, laiva pysyy kyllä pinnalla jokseenkin vaivatta.

Yllätyksiä aikuiseen makuun


Kuten sanottu, tietoisiakin riskejä otetaan. Uutuuselokuvat eivät aina vastaa suuren yleisön kysyntään, vaan niitä käytetään pikemminkin keppeinä jään kokeiluun. Tässä astuvat kehiin sellaiset mustat hevoset kuin vaikkapa Deadpool, jonka totutusta poikkeavat kerronnan ratkaisut, räävitön huumori ja aikuisille tarkoitettu brutaali väkivalta rikkoi totuttuja rajoja sarjakuvasovitusten saralla. Hahmon vankkumaton fanikunta ja suuren yleisön osittainen kypsyminen kirkasotsaisen patrioottiseen ja heroottiseen supersankariviihteeseen antoi otaksua jonkinasteista menestystä, mutta tuskin tekijät itsekään osasivat aavistaa, että Deadpool tulisi hätyyttelemään kaikkien aikojen menestyneimmän R-rated-elokuvan (Yhdysvaltojen lähin vastine täkäläiselle K-18 luokitukselle) titteliä lähes 360 miljoonan dollarin tuloillaan. Tällä hetkellä edessä roikkuu enää Mel Gibsonin The Passion of the Christ (2004) noin 12 miljoonan erolla.

Toinen viimeaikainen yllätysmenestyjä on sekin lapsilta kielletty ja tavoittelee saappaan kannallaan itse asiassa juuri Deadpoolin nahkaan verhoiltua takamusta. Clint Eastwoodin uusi elokuva on toki aina tapaus sinänsä, mutta harva osasi ounastella American Sniperin (2015) kipuavan maailman katsotuimmaksi sotaelokuvaksi.

Kaikki jättimenestykset eivät siis ole sataprosenttisia laskelmoinnin tuloksia. Niiden jälkipyykki antaa toisaalta sitäkin enemmän tilaa spekuloinnille. Avaavatko satunnaiset yllätysmenestyjät studiopomojen kukkaroiden nyörejä, jotta lisää lantteja voidaan heittää katsojakunnan muodostamaan kollektiiviseen toivomuskaivoon? Asian voi nähdä näinkin. Esimerkiksi Hugh Jackmanin viimeiseksi jäävän Wolverine-soolon arvuutellaan Deadpoolin menestyksen ansiosta viimein siirtyvän ansaitsemaansa R-luokitukseen. Nyt myös DC-kustantamo kurkistelee sisään samasta elokuvateatterin sivuovesta ja kaavailee tiettävästi aikuisten elokuvaa eräästä kaikkien aikojen rankimmista antisankareista, Lobosta.


Wolverine ja muut supersankarit ovat kuitenkin jo todistaneet edellytyksensä taloudellisiksi menestyksiksi, joten kokeilut eivät vaadi aivan samanlaista uskallusta, kuin täysin uudet premissit.

Toinen mielenkiintoinen lieveilmiö on jättituotantojen käyttäminen vipuvartena. Ohjaajien omat rakkauslapset jäävät usein pöytälaatikoihin pölyttymään, kun studiot painostavat heitä uusimman jatko-osaprojektin pariin. Ovelimmat elokuvantekijät kiristävätkin studioitaan ja saavat riskialttiimmat suosikkituotantonsa läpi taipumalla ensin sikariportaan tahtoon. Näidenkin teosten menestyessä studiot toisaalta tuskin kitsastelevat jatko-osissa.

Todellinen kysymys on siinä, edesauttavatko yllättäjät elokuvateollisuuden monimuotoisuutta? Tähän onkin jo vaikeampi vastata ja helpoin johtopäätös on itse asiassa se, että ne pikemminkin antavat studioille vain uuden keinon luoda yhä enemmän suuren budjetin tehosteläjiä. Innovatiivinen ja odottamaton jättimenestys muuntautuu jatko-osia suoltavaksi esiosaksi ja palaamme lähtöruutuun.

Monimuotoisuudesta latteuden kautta takaisin monimuotoisuuteen

Tästä päästäänkin todellisen ongelman äärelle. Tuskin kenenkään kenkää tiukimmin puristaa se, mitä suuri yleisö katsoo, vaan se, että sen vaihtoehtoja ahdistetaan nurkkaan. Monimuotoisen elokuvan ystävät eivät halua, että megatuotannot hukuttavat alleen pienempänsä, eikä tämä johdu ainoastaan siitä, että suuren luokan elokuvahankkeisiin liittyy tolkuttoman ärsyttävä hypetyshässäkkä. Kyse on siitä, että pienellä rahalla tuotetuissa elokuvissa korostuu usein se elokuvan tekemisen todellinen innovatiivisuus ja joskus silkka nerokkuus. Kun ei ole varaa A-listan näyttelijöihin tai putkitelevision räjäyttäviin tehosteisiin, on keksittävä jotain muuta. Ironisinta on toki se, että kun tällainen lähtökohtaisesti vaatimaton ja varsinkin ulkomailla toteutettu nokkela teos saavuttaa kulttimaineen, se kuvataan uusiksi Hollywoodissa.

Asetelman ei toki tarvitse aina automaattisesti tarkoittaa sotaa aivottoman karjan ja harvalukuisten intellektuellien välillä. Suurella budjetilla tuotetuista järkälemäisistä tehostespektaakkeleista pitävä katsoja voi nauttia myös kengännauhabudjetilla toteutetusta hengentuotteesta. Sama pätee päinvastoin. Taide-elokuvan suurkuluttaja ei automaattisesti sylkäise James Cameronin elokuvia mainostaviin julisteisiin. Ovathan jättisummilla tuotetut elokuvat pääsääntöisesti niihin käytetyn rahan ansiosta vähintään katsottavia jo silkan laadukkuutensa vuoksi, minkä lisäksi ne voivat olla aidosti oivaltaviakin. Vastaavasti halpatuotantoelokuvasta paistaa toisinaan häiritsevästi läpi pelkkä epätoivoinen halu tehdä elokuvia ilman todellisia edellytyksiä.

Olennaisinta on muistaa, että elokuvien tekeminen maksavaa yleisöä varten on taiteen muodoksi lukienkin liiketoimintaa, ja sen on tarkoitus kannattaa. Katseluviihteen yksipuolistuminen on aiheellinen huoli, kun tarkastellaan elokuvateattereihin saapuvia uutuuksia. Levitykseen on vaikea päästä ilman järjettömän suuruista markkinointikoneistoa, missä kotimainen Bunny The Killer Thing on mainitsemisen arvoinen ja ilahduttava poikkeus. Supersankaritarinoiden ja muiden tehostespektaakkelien seassa monimuotoisempaa katseltavaa arvostava on ihmeissään ja teatterisalin ovella jaettavat 3D-kakkulat saattavat tuntua enemmänkin putkinäkölaseilta.

Vaikka suuret yhtiöt valikoivatkin tarkkaan, mitä ottavat tuotantoonsa tai levitykseensä, on samalla hyvä huomata, että elokuvateatterit ovat vain yksi levityskanava. Suoratoistopalvelut ovat vallanneet alaa viime vuosina räjähdysmäisesti, minkä ohella ei ole syytä unohtaa virallisten toimijoiden ulkopuolista internetin ihmemaata, jossa kukaan ei estä julkaisemasta omaa elokuvaa vaikkapa jollain lukuisista videosivustoista.


Viihdeteollisuuden sirpaloituminen sai jo vuosia sitten alan suuria nimiä äänekkäiksi ja esimerkiksi tieteisfiktion jättiläiset George Lucas ja Steven Spielberg povasivat alan olevan matkalla kohti romahdusta. Näkemykseen liittyi elokuvissa käynnin eksklusivoituminen jopa siinä määrin, että elokuvalippujen hinnat kipuaisivat samalle tasolle teatterissa vierailun kanssa. Tämä ei tuntunut todennäköiseltä silloin, eikä se tunnu siltä vieläkään, kun elokuvissa kävijöiden määräkään ei osoita minkäänlaista hiipumista. Etenkin kotimaassa menee lujaa, kun otetaan huomioon viime vuoden ennätykselliset katsojatilastot.

Kuten Kalle Kinnunen totesi Suomen Kuvalehden artikkelissaan jo vuonna 2013, "Hollywood tekee itselleen hallaa, jos se tuuttaa markkinoille yhtä ja samaa, kuten sarjisleffoja ja Tähtien sota-jatko-osia". Mikäs muukaan oli viime vuonna julkaistuista elokuvista menestynein ja kaikkien aikojen listauksessa kolmanneksi menestynein, kuin tuorein Tähtien sota -jatkis Star Wars: The Force Awakens? Edeltävä lainaus tekee asiasta vielä entistä hupaisamman, kun otetaan huomioon, että elokuvan on tarkoitus toimia uuden trilogian ensimmäisenä osana ja poikia myös lukuisia spin-off-nimikkeitä. Ilmeisesti elokuvateollisuuden täystuhoa saadaan kuitenkin odotella vielä jokunen tovi.

Jarno Väistö 14.04.2016 klo 18:02

Uusimmat artikkelit

Tervetuloa, Chucky 2.0!

Vuoden 1988 kauhujännäri Child's Play innoitti peräti kuusi jatko-osaa, jotka kehittivät ja laajensivat lastenlelusta tappajaksi muuttuvan riivatun nuken mytologiaa mitä oudoimmilla ja viihdyttävimmillä tavoilla.Uusi Child's Play lähtee liikkeelle siitä, miten riippuvuus esineistä voi lähteä käsistä ja luottamus moderniin teknologiaan muuttuu painajaiseksi.

Jouni Vikman

Will Smith lupailee suuria

Tarjoaako Gemini Man jotain uutta ja ihmeellistä?

Jouni Vikman

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...