Kulttiohjaajan kultainen kosketus

Ohjaajille muodostuu usein omaleimainen tyyli, josta elokuvat ovat tunnistettavissa juuri heidän ohjaamikseen. Joissakin tapauksissa selkeitä tunnuspiirteitä ei ole välttämättä lainkaan kun taas toisinaan työnjälki suorastaan kirkuu ohjaajansa nimeä.


Tennesseen Knoxvillessä syntyi 27. maaliskuuta vuonna 1963 visionääri, joka lukeutuu jälkimmäiseen kastiin. Pitkillä yhtenäisillä otoilla taltioidut rönsyilevät dialogit, häiritsevän tyylikkäästi toteutetut groteskit väkivallan kuvaukset sekä kronologiaa sekoittavat aikahyppäykset tekevät Quentin Tarantinosta henkilön, jonka luultavasti suurin osa nykyaikaisen elokuvan ystävistä nimeäisi omaleimaisimmaksi elokuvantekijäksi, piti hänestä sitten tai ei.

The Hateful Eight -elokuvan lähestyvän Suomen ensi-illan kunniaksi käymme nyt läpi tämän käsikirjoittavan, ohjaavan, tuottavan ja näyttelevän elokuva-alan sensein merkittävimmät miekansivallukset.

Mustassa puvussa maineeseen

Tarantinon rakkaus elokuviin juontaa juurensa 9-vuotiaana nähtyyn Syvä joki -tarinaan (1972), jonka makaaberit vaikutukset ovat nähtävissä myös miehen omissa töissä. Nuorukaisena tuleva elokuvantekijä työskenteli videovuokraamossa ja kirjoitti samoihin aikoihin ensimmäisen käsikirjoituksensa Captain Peachfuzz and the Anchovy Bandit.

Tarantinon ensimmäisenä elokuvana pidetään yleisesti Reservoir Dogsia (1992), mutta todellisuudessa hän ohjasi jo ennen sitä teoksen nimeltä My Best Friend's Birthday (1987). Elokuva ei kuitenkaan koskaan täysin valmistunut, sillä suurin osa sen materiaalista tuhoutui leikkausvaiheessa. Tarantino sai onneksi tarinan perustalle kasaamansa True Romancen (1990) käsikirjoituksen kaupaksi ja pääsi viimein toteuttamaan ihka oman elokuvansa alusta loppuun.


Reservoir Dogs (1992) oli erikoinen tapaus. Sen oli käsikirjoittanut ja ohjannut samainen "ensikertalainen", joka näytteli elokuvassa myös itse pienen roolin. Tarina keskittyi lähes yksinomaan varastohalliin ja sen välittömään läheisyyteen, jossa timanttiryöstön suorittanut kopla purkaa urotekonsa jälkivyyhtiä. Kengännauhabudjetilla toteutettu elokuva herätti peräti kansainvälistä huomiota, keräsi niin kriitikoiden kuin katsojien kehut ja teki Tarantinosta välittömästi kuuman nimen.

Suosion alkutaipaleella mustista puvuista kehkeytyi ohjaajan ympärille jopa suoranainen teema. Mustiin pukeutuneen hahmokavalkadin siivitettyä Reservoir Dogsin maailmanmaineeseen, Tarantinolle tarjottiin sarjakuvaan perustuvaa tieteiskomediaa Men in Black - miehet mustissa (1997). Sen sijaan visionääri saatteli valkokankaalle yhdessä Roger Avaryn kanssa kirjoittamansa tuotoksen, jonka keskiössä komeillut mustiin pukuihin sonnustautunut parivaljakko päihittää nykyisin ikonisuudessa jopa Blues Brothers (1980) -elokuvan legendaariset veljekset.


Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta (1994) on yhä Tarantinon kuuluisin ja arvostetuin elokuva. Se sisältää kolme toisiinsa punoutuvaa tarinaa, jotka esitetään vaihtelevassa aikajärjestyksessä. Mestarillisesti kynäilty elokuva keskittyy etenkin John Travoltan ja Samuel L. Jacksonin esittämien gangstereiden sekä Bruce Willisin tulkitseman kehäraakin edesottamuksiin.

Elokuva voitti julkaisuvuonnaan Cannesin elokuvajuhlien kultaisen palmun. Lisäksi se sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon. Kiistelty väittämä kuuluu, että myös parhaan elokuvan Oscar olisi Forrest Gumpin sijaan kuulunut Pulp Fictionille. Palkintopokaaleja hieman vähemmän konkreettisina meriitteinä voidaan silti pitää Travoltan uran elvyttämistä ja Jacksonin kiintotähden vakiinnuttamista.

Poikkeukset vahvistavat säännön

Reservoir Dogs ja Pulp Fiction antoivat odottaa, että Tarantinon seuraava projekti olisi sekin miehen itsensä käsikirjoittama ja ohjaama. Kyseessä olikin elokuva Neljä huonetta (1995), jonka neljästä tarinasta Tarantino ohjasi yhden. Myöskään seuraava oma ohjaus ei ollut kokonaan miehen omista kätösistä lähtöisin. Jackie Brownin (1997) alkuperäismateriaalina toimi nimittäin Elmore Leonardin romaani Rommipunssi (1992).


Jackie Brown on luultavasti Tarantinon aliarvostetuin ohjaustyö suhteutettuna hänen muuhun tuotantoonsa. Suurin syy lienee juuri alkuperäistarinan hankinta ulkopuolelta. Romaanin kertomusta on kuitenkin muutettu paljon ja esimerkiksi elokuvalle nimensä antanut päähenkilö on kirjassa valkoihoinen ja nimeltään Jackie Burke.

Sen sijaan, että Jackie Brownia arvosteltaisiin väliteokseksi tai tyhjäkäynniksi ohjaajan uralla, tulisi romaanin ensiluokkainen sovittaminen käsikirjoitukseksi, ja sen kytkeminen 1970-luvun blaxploitaatiotyyliin, oivaltaa nimenomaan osoituksiksi Tarantinon kokonaisvaltaisesta elokuvantekemisen hallinnasta. Sekä kirjan että elokuvan läpi kahlaava voi todeta kuinka paljon mestarillinen ohjaaja on onnistunut elävöittämään jo entuudestaan nokkelaa tarinaa.

Jackie Brown on ehdottomasti Tarantinon parhaita, ellei jopa paras elokuva, jonka arvoa eivät näyttelijäsuoritukset ainakaan alenna. Pääosassa säteili blaxbloitaatiokauden kuumin nimi, Pam Grier, joka sai rinnalleen nykyisin jo Tarantinon luottonäyttelijänä tunnetun Samuel L. Jacksonin sekä urallaan lähes täysin unholaan joutuneen Robert Forsterin. Myös Michael Keatonille elokuva on tärkeä merkkipaalu, sillä se on niitä harvoja nimikkeitä, joista hänet Batman - paluun (1992) jälkeen ja ennen Birdmania (2014) muistetaan.

Osatotuuksia

Poikkeuksellista Tarantinolle oli myös elokuvahankkeen jakaminen osiin. Jackie Brownin jälkeen uutta elokuvaa saatiin odottaa peräti kuusi vuotta. Kun alunperin yli kolmituntisen ja sittemmin kahtia jaetun kokonaisuuden ensimmäinen osa, Kill Bill: Vol. 1, saapui valkokankaille vuonna 2003, muodostui Tarantinosta viimeistään todellinen sensaatio. Seuraavana vuonna julkaistun Kill Bill: Vol. 2:n myötä täydentynyt tarina toi Tarantinon aiemmat teokset tutuksi myös uudelle sukupolvelle.


Kill Bill on ennen kaikkea kostotarina, jossa Uma Thurmanin esittämä Beatrix Kiddo pyrkii yksi toisensa jälkeen harventamaan palkkamurhaajista koostuvaa entisten kollegoidensa joukkoa. Tarantino hyödynsi tarinassa tyylilleen uskollisesti aikasiirtymiä, mutta vei ne nyt taidokkuudessa aivan uusiin sfääreihin. Elokuvan ensimmäistä osaa pidetään yleisesti hieman vahvempana, mutta tarinan päättävää ja juonenkäänteissään huomattavasti rikkaampaa kakkososaakaan ei tulisi ylenkatsoa.

Kill Bill oli viimeistään se teos, joka loi Tarantinon antisankarin maineen. Ajoittain jopa ylenpalttisen brutaalit kohtaukset kirvoittivat ylistyksen ohella myös kritiikkiä ja kirjoittaja-ohjaajaa syytettiin väkivallan ihannoinnista. Tarantino puolustautui vetoamalla siihen, että hänen elokuvansa ovat itseasiassa kannanottoja väkivallan järjettömyyttä vastaan. Oli miten oli, Kill Bill ei ainakaan himmentänyt maestron tähteä. Huhujen mukaan suunnitteilla on vielä Vol. 3, jossa esiintyisi jälleen aiempien osien alkuperäisideointiinkin osallistunut Thurman.

Vuonna 2005 Tarantino poksautteli rystysensä ohjaamalla yksittäisen kohtauksen kollegansa Robert Rodriguezin sarjakuvafilmatisointiin Sin City, ja ryhtyi yhdessä tämän kanssa toteuttamaan kunnianosoitusta exploitaatioelokuvalle ja kaksoisnäytöksille, jotka olivat tyypillisiä 1960- ja 70-lukujen drive-in -teattereissa. Tekijät olivat ystävystyneet ohjatessaan kumpikin oman jaksonsa elokuvaan Neljä huonetta. Nyt vuorossa oli kumpaisenkin omasta elokuvasta koostuva kokonaisuus, joka sai yhteisnimekseen Grindhouse (2007). Produktion nimi viittaa teatteriin, jossa pääosin esitetään exploitaatiotyylin elokuvia.


Rodriguezin osa Grindhouse: Planet Terror oli kirjava, suut ja silmät täyteen ampuva, zombieräiskintä, kun taas Tarantinon hieman tyylitellympi Grindhouse: Death Proof kertoi eläköityneestä stuntkuljettaja Stuntman Mikesta (Kurt Russell), jonka huveihin kuului erityisesti naisten jahtaaminen ratin takana, joskaan ei aivan klassisimmassa mielessä.

Grindhousea sävytettiin tyylikikoilla, kuten filminauhan katkeilulla ja roskaisuudella. Tyylilleen uskollinen uustuotanto on kokonaisuutena vakuuttava ja etenkin Tarantinon osalta groteskista aiheestaan huolimatta nautittava.

Tarantino on yhdistänyt voimansa Rodriguezin kanssa myös Mariachi -trilogian viimeisessä osassa Once Upon a Time in Mexico (2003) sekä Hämärästä aamunkoittoon -trilogiassa.

Genret korostuvat

Vaikka jo Tarantinon aiemmat työt olivat olleet eräänlaisia genretutkielmia ja Kill Bill tässä suhteessa jopa todellinen sillisalaatti, olivat hänen elokuvansa toimineent paljon selkeämmin hatunnostoina tietyille tyylilajeille kuin lajityypeille. Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Basterds, 2009) ei ole sekään kaikkein selkeimmin määriteltävissä, mutta se on kuitenkin ehdottomasti sotaelokuva ja fiktiivisyydestään huolimatta historiallinen ajankuvaus.


Kunniattomat paskiaiset oli alun perin tarkoitus toteuttaa jo Jackie Brownin jälkeen, mutta se siirtyi Uma Thurmanin ja samuraimiekan tieltä odottelemaan vuoroaan. Tarantinolle tyypillisen pikimustan ja irvokkaan huumorin sävyttämä elokuva kertoo luutnantti Aldo Rainen (Brad Pitt) johtamasta natseja metsästävästä sotilasosastosta sekä kostoa hautovasta nuoresta juutalaisnaisesta, joiden tarinat kietoutuvat löyhästi toisiinsa. Elokuva ei todellakaan perustu tositapahtumiin, vaikkakin se sijoittuu hyvin aidolta vaikuttavaan toisen maailmansodan miljööseen.

Vaikka Brad Pitt osoitti elokuvassa mainiota mukautumiskykyä ja todisti jälleen kerran olevansa tarpeen vaatiessa myös erinomainen koomikko, Kunniattomien paskiaisten todellinen tähti oli itävaltalainen Christoph Waltz. Mies lunastikin pikkutarkalla ilmaisukyvyllään parhaan miessivuosan Oscarin ja nousi kertaheitolla suuren kansainvälisen yleisön tietouteen.


Waltz sai entistä merkittävämmän roolin Tarantinon seuraavassa projektissa, joka sekin oli aiempaa tuotantoa selkeämmin genre-elokuva. Perinteisemmän sheriffi ja karjavarkaat -asetelman sijasta Django Unchained (2012) käsitteli orjuutta, mutta hipaisi silti hatunlieriään spagettiwesternin suuntaan. Kyseessä oli jälleen kostotarina, jonka keskiössä oli orjuudesta vapautuva Django (Jamie Foxx) sekä hänen mentorikseen ryhtyvä tohtori King Shultz (Waltz).

Vaikka Foxx loistaa roolissaan on elokuvan kantava voima Waltzin ja Leonardo DiCaprion roolihahmojen välinen jännite, jota höystää taidokkaasti pahanlaatuista tukholmasyndroomaa poteva Samuel L. Jacksonin esittämä kotiorja Stephen.

Django Unchained on Tarantinon toistaiseksi paras elokuva sitten Jackie Brownin. Se on silkkaa ohjauksen, kameratyöskentelyn ja toinen toistaan väkevämpien näyttelijäsuoritusten juhlaa. Tarantino pokkasi käsikirjoituksellaan Oscarin ja kutkuttelevan taidokkaasti artikuloiva Waltz ansaitsi sivuosallaan jälleen saman kunnian. Molemmat tienasivat myös Golden Globe -palkinnot samoissa kategorioissa, minkä lisäksi elokuva tienasi lukuisia muitakin palkintoja ja ehdokkuuksia.

The Hateful Eight

Tarantinon tulossa oleva elokuva on aina tapaus aivan erikseen, mutta uuden The Hateful Eightin ympärillä on vellonut vielä tavanomaistakin laajamittaisempi kohumylläkkä. Elokuvaa voitaneen hyvällä omallatunnolla kutsua jopa ohjaajan uran epäonnisimmaksi projektiksi.

The Hateful Eight sijoittuu samaan villin lännen miljööseen kuin Django Unchained, mutta tällä kertaa seikkaillaan Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisellä aikakaudella. Elokuva kertoo vankia saattavasta palkkionmetsästäjästä, joka kohtaa muiden matkalaisten kanssa lumimyrskyn. Yksinäisessä majatalossa ryhmä kohtaa muitakin.


Jo varhaisessa vaiheessa elokuvan toteutuminen oli vaakalaudalla sen käsikirjoituksen vuodettua nettiin ja ideanikkarin uhattua hyllyttää koko projektin. Tapauksessa oli kuitenkin se positiivinen puoli, että Tarantino oli aikeissa laatia kaikkiaan kolme käsikirjoitusversiota ja päättää vasta sitten, mistä elokuva rakentuisi. Vuotanut versio oli vasta järjestyksessään ensimmäinen ja sekin keskeneräinen.

Tarantino kuitenkin päätti jatkaa projektia. Käsikirjoitus koki suuria muutoksia ja sitä suojeltiin nyt järjestelmällisesti. Esimerkiksi elokuvan mahdolliset rahoittajat pääsivät tutustumaan siihen vain kutsusta.

Viime vuonna elokuva joutui uuden kohun pyörteisiin Tarantinon lausuttua kärkeviä mielipiteitä amerikkalaisesta poliisiväkivallasta. Hivenen epäreilusti ohjaajan tuleva elokuva päätyi lyömäaseeksi ja vaikka Tarantinon mielipiteille löytyi laajamittaista kannatusta, saivat ne aikaan myös poliisijohtoisen boikottikampanjan.

Ongelmia elokuvalle on synnyttänyt myös sen toteutustapa. Tarantino kuvasi elokuvansa harvinaisella, ja tähän saakka unohduksiin joutuneella, 70 millimetrin Ultra Panavision -tekniikalla. Ohjaajan toiveissa oli, että mahdollisimman moni teatteri esittäisi elokuvan sitä tukevalla projektoritekniikalla, mutta valitettavasti useimmissa tapauksissa se on hankalasti toteutettavissa tai ilman lisäkustannuksia mahdotonta. Ultra Panavision päästää maisemakuvat oikeuksiinsa ja luo elokuvaan erityislaatuista suuruuden tuntua. Sitä on käytetty esimerkiksi klassisessa eepoksessa Ben-Hur (1959).

Grindhousen ilmestyessä sitä esitettiin paikkapaikoin kaksoisnäytöksinä. Hivenen samankaltainen tempaus liittyy myös The Hateful Eight -elokuvan levitykseen. Teatterikiertueeseen on sisällytetty 1950- ja 60-lukujen suurelokuville tyypillinen roadshow, joka muistuttaa jollain tapaa entisajan populaariglamouria sisältäneitä teatteri- ja sirkusesityksiä. Kiertueeseen kuuluvissa teattereissa elokuva esitetään sen alkuperäisellä tekniikalla ja itse näytös on hivenen tavanomaista elokuvissa käyntiä suurieleisempää.

The Hateful Eightin teatterikierros ei ole sekään sujunut vaikeuksitta. Joulun alla julkaistun uuden Star Wars -elokuvan aiheuttamaan yleisöryntäykseen vastatakseen jotkin teatterit lisäsivät sci-fi-seikkailulle näytöksiä Tarantinon uutukaisen kustannuksella.

Ohjaaja on ilmoittanut mahdollisesti lopettavansa elokuvien tekemisen kokonaan vain muutaman projektin jälkeen, mihin luultavasti vaikuttavat osaltaan The Hateful Eightin kokemat kuluttavat vastoinkäymiset. Tarantino on myös puhunut tähtäävänsä urallaan vain kaikkiaan kymmeneen elokuvaan, jolloin jäljellä olisi siis vielä kaksi. Mies perustelee tätä sillä, että ohjaajilla on usein paljon vähemmän aikaa toteuttaa kaikki kaavailemansa projektit, kuin he itse kuvittelevat. Vaatimaton kahden elokuvan tavoite usuttaisi siten Tarantinon antamaan niihin kaikkensa.

Onkin mielenkiintoista, mutta samalla myös haikeaa seurata, toteutuuko uhkaus ja millaiseksi menestykseksi The Hateful Eight kaikista kohtaamistaan vaikeuksista huolimatta muodostuu. Elokuvasta on povattu Reservoir Dogsia muistuttavaa suljetun tilan dialogielokuvaa, mikä ei Tarantinon tuntien ole ollenkaan huono asia. Toisaalta Ultra Panavisionin käyttö antaa odottaa tavanomaisemmallakin projektoritekniikalla esitettynä henkeäsalpaavia näkymiä.

The Hateful Eight saa Suomessa ensi-iltansa 13.1.2016.

Suuruuden tuntomerkit

Usein elokuvia katsellessa niiden tarinaan uppoutuu jopa siinä määrin, että unohtaa katselevansa elokuvaa. Etenkin Tarantinon varhaisemmille teoksille on tyypillisistä se, että niitä katsellessa on helppo ajatella seuraavansa työn tulosta ja silti nauttia sen erinomaisesta laadusta.

Tämä johtuu eniten siitä, että Tarantino kylvää elokuviinsa niin paljon omalaatuisia tavaramerkkejä sekä hatunnostoja itse arvostamilleen teoksille. Katsoja saa alati muistutuksia siitä, että fanipoika on päässyt luomaan rakastamaansa taidetta, ja että kyseessä on juuri siksi jotain hyvin erityislaatuista. Tavallaan hänen elokuvansa ovat kuin sarjakuvia tai stand up -komiikkaa, joissa tekijät tuntuvat samalla tavoin olevan lähellä kokijaa tai peräti läsnä.

Muita Tarantinon omaleimaisia piirteitä ovat ainakin maineikkuudessa lähes itse elokuvien kanssa kilpailevat soundtrackit sekä tuotesijoittelun erikoiset ilmentymät. Tarantino ei sävellytä elokuviinsa musiikkia tai hyödynnä uuden elokuvan julkaisun kanssa yksiin osuvaa hittimusiikkia lukuunottamatta The Hateful Eightia, jossa kuullaan itsensä legendaarisen Ennio Morriconen varta vasten laatimia sävellyksiä.

Tuotesijoittelua sen suuremmin arvostamatta Tarantino käyttääkin elokuvissaan itse keksimiään tavaramerkkejä ja tuotteita, kuten esimerkiksi havaijilaistyylistä Big Kahuna Burger -hampurilaisketjua. Tarantinolle ovat myös tyypillisiä hienovaraiset viittaukset aiempiin tai kaavailtuihin omiin töihinsä sekä tuttujen sivuhenkilöiden uudelleen esiintymiset - hivenen samaan tyyliin kuin Stephen Kingin romaaneissa, Rockstar-studion Grand Theft Auto -pelisarjassa ja Marvelin elokuvauniversumissa.

Kun jostakin tulee erittäin tunnistettavaa ja samalla myös suosittua, väistämättömänä seurauksena on yleensä kopiointi. Tarantinon nimestä syntyikin jo varhaisessa vaiheessa kokonaisen tyylilajin symboli. Denverin keikka, Get Shorty, Boondock Saints, The Power of Few ja lukuisat muut pyrkivät sittemmin samoille apajille tukeutuen nokkelaksi tarkoitettuun sanailuun, tarpeettomaan väkivaltaan ja ärsyttäviin aikasiirtymiin, jääden silti vain puuduttaviksi yritelmiksi ilman merkittävää itsenäistä tarkoitusta.

Jäljittelyn ja innoituksesta ammentamisen raja on kuitenkin hiuksenhieno ja aina joskus napakymppejäkin on nähty. Esimerkiksi mestarillisen Breaking Badin (2008-2013) luonut Vince Gilligan kertoo sarjan hahmottuneen pitkälti Pulp Fictionin ansiosta. Tärkeintä kuitenkin lienee, että hyvät ja huonot inspiraation hedelmät vahvistavat aivan yhtälailla Tarantinon statusta kulttiohjaajana ja nostavat hänen elokuviensa suhteellista arvoa. Ironista tosin on, että myös Reservoir Dogs kirvoitti aikanaan plagiointisyytöksiä.


Useimmat jäljittelijät eivät ole oivaltaneet, että Tarantinon tyylissä juju ei ole yksinkertaisten asioiden taivuttelu monimutkaisiksi tai rönsyilevien keskustelujen kylväminen tarinan joukkoon niiden itsensä vuoksi. Päinvastoin. Esimerkiksi Vincent Vegan ja Jules Winnfieldin välinen pitkällinen keskustelu hampurilaisista ja jalkahieronnasta toki syventää Pulp Fictionin tarinaa ja saattaa jopa tuntua yksinkertaisen kohtauksen turhalta yliampumiselta, mutta todellisuudessa dialogilla on tarkoitus. Kahden palkatun koviksen välisen jutustelun tehtävä on korostaa heppujen olevan karun ammattinsa tavoin varsin yksinkertaisia.

Takautumien tai muiden ilmeisten kikkojen sijaan todellisen viehätyksen Tarantinon kerronnassa ja tyylissä muodostavat juuri tällaiset vaikeammin havaittavat piirteet. Esimerkkeinä toimikoon vaikkapa ne hienovaraiset pienet eleet Kunniattomat paskiaiset -elokuvan avaavassa kohtauksessa, jossa eversti Hans Landa haastattelee maanviljelijä LaPaditea. Se minkälainen ilmaisun voima ja läsnäolon tuntu kahden valkokankaalle piirtyvän henkilön välisestä dialogista on puristettavissa, kertoo kaiken olennaisen ja jättää kerta toisensa jälkeen sanattomaksi.

Jarno Väistö 07.01.2016 klo 13:15

Uusimmat artikkelit

Tervetuloa, Chucky 2.0!

Vuoden 1988 kauhujännäri Child's Play innoitti peräti kuusi jatko-osaa, jotka kehittivät ja laajensivat lastenlelusta tappajaksi muuttuvan riivatun nuken mytologiaa mitä oudoimmilla ja viihdyttävimmillä tavoilla.Uusi Child's Play lähtee liikkeelle siitä, miten riippuvuus esineistä voi lähteä käsistä ja luottamus moderniin teknologiaan muuttuu painajaiseksi.

Jouni Vikman

Will Smith lupailee suuria

Tarjoaako Gemini Man jotain uutta ja ihmeellistä?

Jouni Vikman

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...