Miehet monstereiden takana

Leffatykki pureutui elokuvahirviöistään tunnetun Ray Harryhousenin uraan tuoreeltaan erikoistehosteneron nukuttua pois vuonna 2013. Pioneerin perintö elää väkevästi yhä, vaikka tehostetekniikka onkin sittemmin ottanut jättiliskon harppauksia. Nykypäivän motion capture -tekniikalla saadaan talteen näyttelijöiden liikkeet ja ilmeet, joiden päälle voidaan tietokonegrafiikalla luoda käytännössä mitä tahansa. Samalla voidaan kuitenkin huomata, että tietokoneilla henkiin herätettävät olennot ovat edelleen pitkälti niitä samoja, joita alunperin luotiin käsin kuin taideteoksia konsanaan.

Nyt ei siis ole kyse tietokonegrafiikan ylivertaisuudesta, vaan pikemminkin siitä, mikä merkitys asuilla, maskeilla, miniatyyreillä ja robotiikalla on ollut ennen tietokoneita, ja on edelleen. Tehostetekniikan kehitystä edistäneet elokuvat ovat opettaneet, ettei tietokonegrafiikka ole suinkaan kokonaan jyrännyt perinteikkäitä käytännön efektejä. Valtasuhteet ovat toki kääntyneet, mutta molemmilla menetelmillä on edelleen roolinsa. Eräitä alan tärkeimmistä ominaispiirteistä ovatkin aina olleet jatkuva sulautuminen, mukautuminen ja parhaimmillaan totaalinen uudestisyntyminen.

Harryhousenin kultakauden jälkeen, ja toisaalta ennen CGI-teknologian (computer generated imagery) vallankaappausta, elokuvateollisuudessa on ehditty nähdä muitakin tehostesuuruuksia. Vaikka Harryhousenin luomukset muodostavat kiistatta alansa kivijalan, tämän päivän katsojalle hänen työnsä jatkajat ovat tutumpia. Kuluvan vuoden uutuuselokuvien joukossa vilistää jatko-osia eräille elokuvahistorian rakastetuimmista tarinoista, joiden alkuperäistä hahmokavalkadia on ollut luomassa muutama tiiviisti toisiinsa kytkeytyvä ja lähes legendaariseen maineeseen yltänyt yleisnero.

Esihistoriallisia erikoistehosteita

Ray Harryhousenin manttelinperijät noudattelevat samoja linjoja paitsi ammatilliseti myös temaattisesti. Suurin syy lienee se, että sci-fi-kauhu on edelleen tehostetekniikalta eniten vaativa genre. Eräs alan merkittävimmistä vaikuttajista saikin inspiraation uravalintaansa jo seitsenvuotiaana kenenkäs muunkaan kuin Harryhousenin erikoistehosteklassikosta Sinbadin uudet seikkailut (The 7th Voyage of Sinbad, 1958).


Valmistuttuaan University of Californian taidelinjalta Phil Tippett työskenteli animaatiostudio Cascade Picturesilla aina vuoteen 1975. Tuolloin George Lucas palkkasi sekä Tippettin että Jon Bergin Industrial Light & Magic -yritykseensä työstämään uutta ja vallankumouksellista avaruusseikkailua Tähtien sota (Star Wars, 1977). Tätä seurasi Roger Cormanin Piraija (Piranha, 1978), josta Tippettia ei kuitenkaan virallisesti kreditoitu.

Samana vuonna Tippett palasi Tähtien sodan maailmaan aisaparinaan jälleen Jon Berg. Luotsatessaan ILM:n animaatio-osastoa kohti uutta installaatiota (Star Wars Episode V: The Empire Strikes Back), hän oli mukana kehittämässä go motion -animaatiotekniikkaa, jolla valkokankaalle saatiin tallustelemaan muun muassa ikimuistoiset imperiumin kävelijät. Viimeistään nyt Tippett oli alan kovin nimi.

Vuoteen 1983 tultaessa konkari johti jo Lucasfilmin hahmopajaa, jossa valmistettiin tarpeistoa Jedin paluuta (Return of The Jedi) varten. Tunnustuksena upeasta jäljestään Tippett tienasi ensimmäisen Oscarinsa, mutta jätti ILM:n seuraavana vuonna perustaakseen oman Tippet Studionsa autotalliinsa. Tuloksena oli Emmy-palkinto animoidusta dokumentista Dinosaur! (1985) ja seuraavana vuonna meriitteihin kertyi vielä Paul Verhoevenin elokuva RoboCop. Jotain paljon paljon suurempaa oli kuitenkin tulossa.

Vuonna 1991 Tippett palkattiin luomaan Jurassic Parkin (1993) dinosaurusefektit. Alunperin elokuvan eläimet oli tarkoitus toteuttaa go motion -tekniikalla, mutta Dennis Murenin johtama ILM:n CGI-tiimi vakuutti ohjaaja Steven Spielbergin tietokonegrafiikan eduista. Uutisen kuultuaan Tippettin kerrotaan tokaisseen päätyneensä sukupuuttoon, minkä Spielberg lainasi elokuvaansa. Fossiileja esiin kaivavien tiedemiesten tuntemukset elävien dinosaurusten puistossa jättivät tuskin ketään ironiantajuista kylmäksi. Jurassic Parkin merkitys elokuvan tekemiselle muistuttaa siis omalla tavallaan läheisesti sen kertomaa tarinaa.

Tippettia ei kuitenkaan heitetty sivuun, päinvastoin. Miehen ymmärrystä eläinten liikkeiden ja käyttäytymisen suhteen osattiin arvostaa ja elokuvassa tarvittiin nykyaikaisemmista menetelmistä huolimatta animaatio-osaamista. Niinpä Tippett asettui johtamaan oman studionsa lisäksi myös ILM:n tiimiä. Kollektiivi ansaitsikin ponnisteluillaan Oscarin, joka oli Tippettille jo hänen uransa toinen.

Samaista kokoonpanoa käsiteltäessä on Tippettin ja Murenin lisäksi syytä mainita kuvauspaikalla toteutetuista efekteistä vastannut Michael Lantieri, joka on antanut panoksensa myös sellaisiin elokuviin kuin Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (Indiana Jones and the Last Crusade, 1989), Mars hyökkää! (Mars Attacks!, 1996) sekä Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu (Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest, 2006). Jurassic Parkin erikoistehosteiden Oscar-nelikossa on kuitenkin mainitsematta vielä yksi nimi, jota ei aivan ehdottomasti tulisi unohtaa.

Avaruuden kauhuja muovaamassa


Joidenkin mielestä Jurassic Parkin dinosauruksia ei todella herättänyt henkiin vallankumouksellinen tietokonegrafiikka, vaan Hollywoodin merkittävimmän nukkemestarin luomat luonnollisen kokoiset ja liikkuvat mallit. Vuonna 2008 menehtynyt Stan Winston loi maineensa erikoistumalla etenkin maskeeraukseen, nukkeihin ja muihin käytännön efekteihin. Winstonia voitaneen pitää Ray Harryhousenin ohella etenkin Apinoiden planeetan (Planet of the Apes, 1968) vallankumouksellisesta proteesimaskeerauksesta vastanneen John Chambersin perillisenä.

Winstonin studioilla on syntynyt niin 12-metrinen Tyrannosaurus Rex kuin Arnold Schwarzeneggerin esittelemät metalliset luurangon kappaleet. Onpa miehen käsialaa myös Danny DeViton häkellyttävä olemus arkkikonna Pingviininä elokuvassa Batman - paluu (Batman Returns, 1992). Aivan kuin nämä meriitit eivät vielä riittäisi, Winston on yhtenä suurimmista yksittäisistä vaikuttajista muovannut kokonaisen elokuvan lajityypin näyttämään siltä, millaisena se vielä nykyisinkin tunnetaan.

Sci-fi -kauhun haastavalla saralla on harvoja merkkiteoksia, mutta jostain syystä niillä kaikilla tuntuu olevan yhteisenä nimittäjänään ja eräänlaisena laadun takeenaan Stan Winston. Terminaattori-elokuvien parissa mies työskenteli aina kuolemaansa saakka ja löytyypä ansioluettelosta samanaikaisesti kammoksuttava ja rakastettava avaruusmetsästäjä Predator, josta hän piti huolta kahden ensimmäisen elokuvan ajan. Tienasipa Winston ensimmäisen Oscarinsakin elokuvasta Aliens (1986).


Näillä näkymin vuonna 2017 kauan ja hartaasti odotettua jatkoa saava saaga alkoi kuitenkin jo vuonna 1979 elokuvalla Alien. Sarjan selkäpiitä kylmäävä ja pakokauhua aiheuttava nimetön elämänmuoto - johon toisinaan viitataan nimellä xenomorph, toisinaan pelkällä termillä olio - ei siis ollut alunperin Winstonin kehittelemä.

Loiseliön, kekomuurahaisen ja ihmisen seksuaalisuuteen viittaavien fyysisten ja behavioralististen piirteiden sikermä syntyi moninaisten vaiheiden kautta. Alien-elokuvan idean alunperin luonnostellut Dan O'Bannon oli ihastunut ja kauhistunut sveitsiläisen taiteilijan, H.R. Gigerin, painajaismaisesta surrealismista. Taiteilijan biomekaniikaksi nimeämä orgaanisia ja mekaanisia elementtejä yhdistelevä tyyli vakuutti myös ohjaaja Ridley Scottin, kun O'Bannon saattoi tämän silmien alle Necronomicon-kokoelman. Tulevan elokuvan karmaisevaan antagonistiin löydettiin lopulta inspiraatio häiritsevästä printistä nimeltä Necronom IV (1976).

Hans Rudolf Giger suunnitteli seuraavaksi oman taideteoksensa pohjalta erään elokuvahistorian pelottavimmista olennoista kaikkine kehitysvaiheineen, mutta kynäili samalla paljon muutakin, josta on riittänyt tarttumapintaa aina vuoden 2012 Alien-saagaa läheltä liippaavaan Prometheus-elokuvaan saakka. Gigerin aisapariksi ryhtyi E.T.-hahmon suunnittelija, italialainen Carlo Rambaldi, joka laati elokuvassa käytetyn alienin 900 liikkuvaa osaa sisältäneen pään. Kokonaisia alieneita varten valmistettiin pukuja, joita ihmisnäyttelijät saattoivat pitää yllään. Parivaljakko voitti ansaitusti Oscarin.

Tehosteiden taika

Perinteikkäiden käytännön tehosteiden ja niiden saralla vaikuttaneiden suuruuksien aika ei päättynyt Jurassic Parkiin tai Alieniin. Phil Tippett muun muassa loi hämähäkin kaltaiset avaruusolennot elokuvaan Starship Troopers (1997), ohjasi sille kakkososan, työskenteli Twilight-saagan parissa ja palasi kuluvana vuonna jälleen dinosaurusten pariin toimimalla konsulttina jättimenestyksessä Jurassic World.

Stan Winston voitti urallaan kaikkiaan neljä Oscaria. Hänen merkityksestään kertovat eniten elokuvamaailman omatoimiset kunnianosoitukset. Arnold Schwarzenegger piti Winstonin muistoksi julkisen puheen, Jon Favreau omisti tälle Iron Manilla voittamansa Scream Awardin ja Terminator - Pelastus (Terminator Salvation, 2009) puolestaan muisti tehostealan suurta pioneeria sekä alku- että loppokrediiteissään.

Vuosikausia sitten Suomessa kiersi kokonainen tapahtumateltallinen maailman kuuluisimmissa elokuvissa käytettyä tehostemateriaalia. Mukaan mahtui rekvisiittaa ainakin Alienista, Terminaattorista, Predatorista, Independence Daysta sekä Tähtien sodasta. Täysikokoinen Alien-kuningatar, Darth Vaderin asukokonaisuus sekä muut häkellyttävän komeat artikkelit vetivät yleisöä silminnähden kiitettävästi.


Samoista syistä Planet Hollywood Manhattanilla kerännee ravintolasalinsa täyteen elokuvista innostuneita aterioitsijoita ilta toisensa jälkeen. Hampurilaisaterian tuhoamisen lomassa voi tarkastella puvustuksen ja käsiaseiden kaltaisen hivenen tavanomaisemman rekvisiitan lisäksi tehostepajojen työnjälkeä, kuten vaikkapa vuoden 1989 Batman-elokuvasta tutun Batwing-lentokoneen miniatyyriä.

Monelle katsojalle elokuvien suurin viehätys piilee niiden tarjoamassa mahdollisuudessa paeta arkea ja uppoutua epätodellisiin maailmoihin. Toisille taas on tärkeää tämän lisäksi tietää, miten nämä illuusiot luodaan. Silloin osa viehätystä on se, että elokuva jättää katselunautinnon lisäksi jälkeensä myös jotain käsinkosketeltavaa. Erityisen suuren vaikutuksen tehneen elokuvan voi todella uskoa olevan sittenkin vain elokuvaa, kun jotain siinä käytettyä komeilee omien silmien edessä eikä ainoastaan ruudulla. Jostain kumman syystä taika ei silti katoa, vaan saa vain uuden vivahteen. Voiko elokuva, josta ei jää mitään vitriiniin, koskaan yltää samanlaiseen tenhoon?

Jarno Väistö 06.08.2015 klo 11:46

Uusimmat artikkelit

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Stephen Kingin kuollut projekti heräsi henkiin

Kauhumestari on taas kovassa huudossa.

Jouni Vikman

Ydinsukellusvene Kurskin uppoaminen siirtyi valkokankaalle

Tanskalaisohjaaja tarttui venäläisen ydinsukellusveneen tarinaan.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...