Väristyksiä hyvässä ja pahassa


Kauhuelokuva on puhtaimmillaan mainio lajityyppi. Se vetoaa primitiivisiin vaistoihin ja hyötykäyttää niitä taloudellisesti, koska sivilisaatio sen mahdollistaa. Komedian tavoin kauhu on elokuvateollisuuden kirjavimpia lajityyppejä ja yhdistelee itseensä hullun tiedemiehen ottein aineksia myös muista genreistä. Pohjimmiltaan tässä lienee kyse siitä, että aivan kuten ihminen kykenee nauramaan monelle asialle ja hyvin monenlaisissa eri tilanteissa, myös pelko asuu pääkopassamme vähän siellä sun täällä. Joku kammoaa kuollakseen klovneja, toinen lintuja, mutta molemmat saattavat silti saada pelkojensa kohtaamisesta ihmeellisiä kiksejä.

Tästä parhaana osoituksena toimii kauhuelokuvan alagenrejen lukuisa joukko. Perinteisten hirviöiden, paranormaalien ilmiöiden, slasherkauhun ja goren rinnalle on aikojen saatossa erikoistunut esimerkiksi Alien-franchisen johtama sci-fi-kauhu sekä jokin sellainen määrittelemätön osasto, jonka kuvailemiseksi tarvinnee vain mainita nimi Human Centipede.

Tuuheasta oksistostaan huolimatta kauhuelokuvien muodostamaa hirttopuuta vaivaavat monet sairaudet. Nykyisellään siitä riippuu enemmän mätiä kuin syötäviksi kelpaavia hedelmiä ja kaiken kukkuraksi se on ryhtynyt kasvattamaan käppyräistä oksaa takaisin kohti juuriaan. Lajityypin tenhosta imevät verta toisiaan toistavat vampyyrieepokset sekä paiseiden tavoin jatkuvasti pinnalle pulpahtelevat zombierymistelyt, jotka joutaisivat edes joksikin aikaa maan alle.

Eikä tässä vielä kaikki. Kautta elokuvahistorian uudelleenfilmatisoinnit ovat kantaneet kortensa omaan rovioonsa, mutta kauhun saralla kierrättäminen on etenkin viime vuosina muodostunut jo todelliseksi vitsaukseksi. Remake voi vielä jotensakin menetellä jos alkuperäisteoksen asetelma ja sen modernisointi on saatu yhdistettyä toimivaan muotoon. Tässä kuitenkin epäonnistutaan valitettavan taajaan.

Joitakin katsojia elokuvan surkea laatu saattaa toki nimenomaan viehättää ja eräänlainen "hyvien huonojen leffojen" fanitus on olemassa oleva ja olennaisesti kauhuun liittyvä ilmiö. Laatuelokuvan ystävän näkökulmasta kauhu ja komedia liippaavaat kuitenkin useinmiten kamalan läheltä toisiaan.

Lammas suden vaatteissa


Asia ei silti ole aivan niin mustavalkoinen, että vain isolla rahalla toteutetut elokuvat ansaitsevat arvostusta ja kengännauhabudjetilla syntyy kuraa. Mittasuhteiltaan suurikin kauhuelokuva voi olla surkeasti näytelty, epäuskottava, sekavajuoninen tai jo silkan premissinsä suhteen täysin turha. Vastaavasti pelkällä pyhällä hengellä tuotettu pelottelupätkä voi äkkiarvaamatta osoittautua mestariteokseksi.

Jälkimmäiseen sarakkeeseen saatiinkin raapia rasti vuonna 2007, kun Paranormal Activity hiippaili teattereihin ja löi menestyksellään laudalta kaiken, mihin genressä oli siihen saakka totuttu. Noin 15 000 dollarin budjetilla pyöräytetty vaatimaton kauhupätkä päätyi tienaamaan maailmanlaajuisesti lähes 200 miljoonaa dollaria. Lipputulolistausten kärkisijoja summalla ei tietenkään hätyytellä, mutta kun tulot suhteutetaan tuotantokustannuksiin, Paranormal Activity on itse asiassa kaikkien aikojen menestynein elokuva.

Testinäytöksissä jotkut katsojista poistuivat salista kesken kaiken, ja kun selvisi, että syynä ei ollut elokuvan onneton laatu vaan sen karmivuus, suunnitelmat sen uudelleenfilmaamisesta isommalla budjetilla ja nimekkäämmillä näyttelijöillä hylättiin. Päätös lienee yksi viisaimmista, joita kauhuelokuvan saralla on koskaan tehty. Alkuperäinen teos sisältää yksinkertaisuudessaan upeita tehokeinoja, joista vähäisin ei ole ainakaan elokuvassa oikeilla etunimillään esiintyvien Katie Featherstonin ja Micah Sloatin improvisaatioon perustuva dialogi.

Paranormal Activity ei silti ollut kantavalta idealtaan täysin originelli, vaan puhalsi lähinnä uutta henkeä The Blair Witch Projectin (1999) kuuluisaksi tekemään toteutustapaan, jossa elokuva esiintyy päähenkilöiden jälkeensä jättämänä löydettynä materiaalina. Yleisimmin se on olevinaan peräisin turvakameroiden tai videokameran tallenteesta ja illuusiota tehostetaan kuvaamalla elokuva osittain tai kokonaan näillä laitteilla.

Paranormal Activity -elokuvien sarja on varsinkin ensimmäisen ja toisen osansa suhteen erittäin onnistunut tyyliesimerkki - ehkä jopa se kaikkein onnistunein. Tästä syystä se tulikin luoneeksi todellisen buumin, jonka myötä markkinoille on puskettu hengettömiä jäljitelmiä jo kyllästymiseen saakka. Varmasti monen mielestä tätä on edesauttanut Paranormal Activity itsekin, sillä saahan sarja jo kuudennen osansa.

Vaikka heiluva käsivarakuvaus ja pätkivä turvakameratallenne alkavat jo olla melkoisen pahasti loppuun kaluttua kikkailua, tyylilajista löytyy kelpo yksilöitä Paranormal Activityn lisäksi. Näiden joukkoon voisi mainita ainakin espanjalaisen karanteenikauhun nimeltä [Rec] (2007) sekä entiseen mielisairaalaan tutustuvan tosi-tv-ryhmän kokemukset elokuvassa Grave Encounters (2011).

Päitä vadille


Kauhun kulta-aikojen uudelleen lämmiteltyjen merkkiteosten lomassa on markkinoille aika ajoin tupsahdellut joitain todella innovatiivisia tuotoksia, jotka ovat lähes välittömästi jättäneet verisen kädenjälkensä populaarikulttuurin kankaalle. Ilmestyessään vuonna 2004 Saw-elokuvan povattiin olevan siihen asti paras amerikkalainen kauhuelokuva. Se on edelleenkin vähintään yksi niistä.

Ykkösosassa esiintyvästä rautasahasta nimensä saaneen elokuvan merkitys näkyy edelleen. Esimerkiksi minkä tahansa penkkarikulkueen tai naamiaispippaloiden pukukavalkadia silmäilemällä voi bongata joukosta yhden tai useammankin mielikuvituksekkaan, johon elokuvasarjan karmiva Billy-nukke on tehnyt vaikutuksen.

Saw-elokuvien sarja rakentuu nuken välityksellä kommunikoivan John Kramer -nimisen henkilön ympärille, joka elokuvan maailmassa tunnetaan nimellä Jigsaw (suom. palapeli, pulmatehtävä). Mies ei omatoimisesti murhaa uhrejaan, vaan asettaa heidät tilanteisiin, joita hän kutsuu testeiksi tai peleiksi. Epäonnisten kokelaiden omalle vastuulle jää selviytyä elossa silmitöntä kipua ja kärsimystä uhmaten.

Saattaa äkkiseltään kuulostaa sairaalta ja kieroutuneelta, mutta otetaanpa huomioon, että Saw-elokuvien sarja saavutti jo vuonna 2010 Guinnessin ennätyksen maailman menestyneimpänä kauhufranchisena, johon on vuosien saatossa tuotettu kaikkiaan seitsemän osaa. Sen lisäksi, että ne ilmiselvästi kutkuttelevat joitain ihmiskunnalle yhteisiä tietoisuuden pimeitä poimuja, ovat ne omaa luokkaansa myös tiedostettavalla tasolla. Saw-elokuvien kuvottava visuaalinen ilme sekä ennen kaikkea niiden selkäpiitä hyytävä äänimaailma ovat täysin omaa luokkaansa ja hakevat modernin kauhun saralla vertaistaan niin menneiden kuin todennäköisesti tulevien teosten joukossa.

Mikä kauhussa sitten on vialla?


Todellisten napakymppien harvalukuisuus johtunee siitä hyvin yksinkertaisesta syystä, että kauhuelokuvaksi luokiteltavia nimikkeitä tuotetaan niin valtavat määrät. Kyse on klassisesta neula heinäsuovassa -ilmiöstä. Tähän liittyy läheisesti se, että vanhojen ideoiden kierrättämisen ohella kauhuelokuvan pahin vihollinen on jossain mielessä sen oma yleisö.

Kauhun ystävät ovat uskollisia (tai toisen teorian nojalla riippuvaisia) ja kuluttavat lajityyppiä antaumuksella silläkin uhalla, että vastassa on jälleen jotain moneen kertaan nähtyä. Kuinka monta kertaa auto voi spontaanisti sammua hämyisen metsätien varteen tai yksinäinen ränsistynyt talonröttelö kätkeä sisäänsä jotain pahaenteistä, ilman että katse nousee kattoon ja sieraimista kuuluu kyllästynyt tuhahdus? Silti koskaan ei voi tietää muodostuuko seuraavasta kauhuelämyksestä oma suosikki tai olivatko teatterissa juuri koetut selkäpiitä pitkin kipittävät väristykset uuden kultti-ilmiön ensiaskeleet.

Juuri tämä mahdollistaa jo lähtökohtaisesti halpojen elokuvien monistamisen liudalla jatko-osia, jotka tavallisesti vain heikkenevät ilmestymisjärjestyksessään. Edellä mainittujen Paranormal Activityn sekä SAW:n kaltaiset hyökyaallot, joissa saman asetelman ympärillä pyörivä elokuvasarja ottaa vielä vanaveteensä joukon samoille apajille pyrkiviä lypsäjiä, kuluttaa usein varsin vallankumouksellisen alkuperäisidean loppuun kuin heinäsirkkaparvi. Jonkin omaperäisen kohtaamisesta tulee elokuva elokuvalta ja sarja sarjalta vaikeampaa ja yhä useammin kokonainen elokuvan lajityyppi jää uutta katseltavaa valitessa pitkäksi aikaa paitsioon.

Samaan hengenvetoon on todettava, että Poltergeistin uudelleenfilmatisoinnin kammottavasta epäonnistumisesta huolimatta kuluva vuosi vaikuttaa kauhun kannalta kiinnostavalta. It Follows esitteli ajoittaisesta kömpelyydestään huolimatta pitkästä aikaa jotain uutta ja vieläpä varsin mallikkaan näköisessä paketissa. Seuraava odotuksia (ja toivon mukaan myös hiuksia) nostattava uutuus on 24.7. ensi-iltansa saava Hirsipuu (The Gallows).

Pitääkö vuoden 2015 kauhutarjontaa pelätä vai saako sitä jopa pelätä?

Jarno Väistö 22.07.2015 klo 12:56

Uusimmat artikkelit

Tervetuloa, Chucky 2.0!

Vuoden 1988 kauhujännäri Child's Play innoitti peräti kuusi jatko-osaa, jotka kehittivät ja laajensivat lastenlelusta tappajaksi muuttuvan riivatun nuken mytologiaa mitä oudoimmilla ja viihdyttävimmillä tavoilla.Uusi Child's Play lähtee liikkeelle siitä, miten riippuvuus esineistä voi lähteä käsistä ja luottamus moderniin teknologiaan muuttuu painajaiseksi.

Jouni Vikman

Will Smith lupailee suuria

Tarjoaako Gemini Man jotain uutta ja ihmeellistä?

Jouni Vikman

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...