Nuotti avain elokuvan tunnelmaan


Olet varmaan joskus katsellut elokuvaa ilman ääniä, mutta oletko koskaan katsellut elokuvaa, josta puuttuu kokonaan musiikki? Elokuvaa pidetään yleisesti visuaalisena taiteen muotona ja musiikki jää siinä helposti itsestäänselvyydeksi. Harvoin tulee ajateltua, kuinka valtavan suuri osa leffatunnelmasta muodostuu taustalla soivien sävelten siivittämänä tai peräti rakentuu niiden varaan. Musiikki korostaa tarpeen mukaan kohtauksen jännittävyyttä, romanttisuutta, aavemaisuutta tai vaikkapa koomisuutta.

Elokuvamusiikkia tarkasteltaessa voidaan toisistaan erottaa vielä aiemmin tuotetun musiikin käyttö sekä varsinaiset elokuvasävellykset. Tästä johtuen levykaupan hyllystä voi löytää samasta elokuvasta kaksi musiikillisesti hyvin erilaista kokoelmaa. Erinomainen esimerkki entuudestaan tuttujen itsenäisten kappaleiden upeasta hyötykäytöstä on vuoden 2009 Watchmen, jonka introsta Bob Dylanin The Times They Are A-Changin' tekee unohtumattoman. Toisen upean hetken voi kokea The Departed -elokuvan avauksessa, jossa The Rolling Stonesin Gimme Shelter auttaa luomaan Matt Damonin roolihahmon lapsuutta avaavaan prologiin utuisen menneen ajan tunnelman.

Kappaleiden valikoiminen on taiteen laji jo sinänsä, mutta yleensä vielä sitäkin tärkeämmässä osassa on elokuvaa varten sävelletty musiikki, johon viitataan usein termillä soundtrack. Todellisuudessa se tarkoittaa koko elokuvan ääniraitaa, mutta on muodostunut käsitteeksi sävellyksille, jotka elokuvan musiikilliset taustajoukot loihtivat kuvanauhan tai vaikkapa ohjaajan toiveiden inspiroimina.

Tällaisen musiikin rooli korostuu usein mittasuhteiltaan suurissa tuotannoissa kuten vaikkapa historiallisissa epookeissa. Ajatellaanpa esimerkiksi Gladiaattoria taustallaan moderni rock tai hardcore punk. Toki tällainenkin konsepti toimii mainiosti, kunhan muut tyylilliset ratkaisut ovat samalla aaltopituudella - vai pitäisikö sanoa, samassa sävellajissa.

Yhden laulun loppu

Mitä yhteistä sellaisilla megaluokan elokuvilla kuin Titanic ja Avatar voisi olla, paitsi ohjaaja James Cameron sekä pitkäaikainen ykköstila maailmanlaajuisessa lipputulolistauksessa? Vastaus on säveltäjä-kapellimestari James Horner, jonka kuluvalla viikolla lento-onnettomuudessa sammunut tähti loisti elokuvamusiikin taivaalla eräänä kirkkaimmista.

John Williamsin ja Hans Zimmerin kaltaisten harvalukuisten suurten ammattilaisten tavoin Hornerin tuotannossa on oma tunnusomaisuutensa, mutta laajempaa variaatiota. Monipuolisuus johtunee pitkälti siitä, että miehen ura koostuu varsinaisen säveltämisen ohella merkittävässä määrin myös orkesterisovituksista ja niiden johtamisesta.

61-vuotiaana menehtyneen Hornerin ammatillinen taival sai todellisen alkusysäyksensä B-ohjaaja Roger Cormanin elokuvista. Miehen kiirivän maineen vakinaisti työskentely Star Trek -franchisen parissa, mitä seurasivat muiden muassa sellaiset meriitit kuin Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä Commando (1985) sekä kaikkien aikojen hyytävimmän avaruussaagan toinen osa, Aliens (1986). Hornerin urassa erottuu tämän jälkeen selkeä lasten elokuviin keskittyvä vaihe, joka on jälkikäteen tarkasteltuna - ja positiivisessa hengessä ajateltuna - eräänlainen tyyni vaihe myrskyn edellä.

Jylhää kepeyttä

Hornerin tyyli iskostui lopullisesti 90-luvun puolivälissä ja sen jälkeinen tuotanto onkin muodostunut elokuvahistoriallisesti todella merkittäväksi. Vuoden 1995 tositapahtumiin perustuva Apollo 13 kertoi Yhdysvaltain kuuohjelman epäonnisimmasta lennosta, jolla meni penkin alle jokseenkin kaikki kotiplaneetalle pelastumista lukuun ottamatta. Tarinan periksiantamaton optimismi ja historiallisesti tiedossa oleva onnellinen loppu huokuvat sotilaallisen ja patrioottisen sävellyksen läpi eräänlaisena kepeytenä, joka syntyy etenkin erilaisten puhallinsoitinten käytöstä.

Mahdollisesti lastenelokuvien sadunomainen tyyli oli vielä Hornerin tuoreessa muistissa. Toisaalta syynsä voi olla myös toisen maestron antamilla vaikutteilla. Alalla, jolla hallitsee vain muutama suuruus, ei toisten työstä ammentaminen ole niinkään poikkeus kuin jopa odotettavissa. Samanlaista pilkettä silmäkulmassa oli nimittäin John Williamsilla jo Tähtien sodan, Indiana Jonesin ja Jurassic Parkin kaltaisissa seikkailuissa. Oli syy mikä hyvänsä, tämä tyyliseikka jäi värittämään Hornerin sävellyksiä loppuun saakka.

Jos Horner otti, hän myös antoi. Kepeys yhdistyi todella autenttisiin etnisiin piirteisiin sellaisissa elokuvissa kuin Braveheart (1995), Zorron naamio (1998) sekä Troija (2004), joita Hans Zimmerin muutoin synkempi ja vakavamielisempi tuotanto muistuttaa ajoittain paljonkin. Etenkin vuoden 2001 Isku Mogadishuun -elokuvan Minstrel Boy tuo jousisoittimillaan mieleen jotain erehdyttävän samankaltaista kuin Braveheartin tunnussävelmässä raikuvat säkkipillit.

Todellisia jättiläisiä

Hornerin viimeiseksi suureksi työksi jäi vuoden 2012 The Amazing Spider-Man. Uransa merkittävimmät työt hän tosin teki jo paljon aiemmin.

Vuonna 1997 Titanic purjehti valkokankaille ja mullisti elokuvamaailman. Tärkeässä osassa menestystä ja maailmanmainetta oli Hornerin säveltämä ja Celine Dionin esittämä My Heart Will Go On. Yhtään vähempiarvoisia eivät ole varsinaisen elokuvan taustalla kuultavat sävellykset, jotka lienevät eräitä upeimmista koskaan. Musiikista välittyy täydellisesti matkaan lähtöä odottavien siirtolaisten malttamaton innostus ja samanaikainen jännityksensekainen haikeus. Aika ajoin koko alus tuntuu liikkuvan sävellyksen voimasta ja toisinaan taas asettuvan tyhjäkäynnille tarjotakseen tilaa rönsyilevälle dialogille ja itävälle romantiikalle.

Tarinansa osalta Pocahontas-kopioksi kritisoitu Avatar ei ole sekään kokonaisvaltainen mestariteos vähiten Hornerin ansiosta. Innostava musiikki auttaa uppoutumaan muutoin ehkä hivenen vaikeasti omaksuttavaan utopistiseen maailmaan. Parhaimmillaan visuaalisen ilmeen ja äänimaailman yhteistyö saa jopa toivomaan, että Pandoralla vierailu olisi todellisuudessakin mahdollista.

Titanic toi Hornerille ansaitusti Oscarin niin parhaasta musiikista kuin parhaasta laulusta sekä kaikkiaan kolme Grammya ja yhden Golden Globen. Maestro tienasi urallaan myös lukuisia muita ehdokkuuksia ja palkintoja kuten Avatarilla voitetun Saturn-palkinnon.

Syksyn sävel

Uusia tekijöitä toki ilmaantuu jatkuvasti, mutta ikääntyvien ja etenkin ennenaikaisesti menehtyneiden säveltäjämestarien poismeno on aina pelottavaa samalla tavoin kuin kuulun näyttelijän tai ohjaajan. Jotenkin elokuvamaailma tuntuu muuttuvan samalla köyhemmäksi ja menettävän rahtusen taianomaisuuttaan. 2000-luvun elokuvateollisuuden syöväksikin parjattu uudelleenfilmatisointien ja jatko-osien ryöppy on osa tätä ilmiötä, mutta sillä on myös positiivinen sivuvaikutus.

Joissain tilanteissa vanhojen sävellysten uusiokäyttö on nimittäin varsin luontevaa ellei peräti suotavaa. Jo edellä mainittu John Williamsin Jurassic Park -teema oli ehdottomasti paikallaan myös Jurassic Worldissa. Tuleva Star Wars: The Force Awakens saattaisi niin ikään aiheuttaa kohtalaisen suuren pettymyksen mikäli siitä puuttuisi tyystin samaisen herrasmiehen kynästä peräisin oleva majesteettinen tunnussävel.

Aivan toivoton ei tilanne ole myöskään uuden elokuvamusiikin saralla. Ovathan Williamsin ja Zimmerin lisäksi elossa vielä esimerkiksi Danny Elfman, Howard Shore sekä Alan Silvestri. Hivenen erilaisia äänimaailmoja puolestaan päästiin kokemaan esimerkiksi viime vuoden puolella ilmestyneissä keskustelua herättäneissä teoksissa Interstellar ja Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance).

Kuluvan vuoden toistaiseksi onnistunein ratkaisu lienee Furious 7 -elokuvan paketoiva Wiz Khalifan See You Again, jossa Charlie Puth vierailee. Kappaleen huipentuessa Paul Walkerin Supra erkanee Vin Dieselin Chargerista kohti taivaanrantaa ja yhä uudestaan sietää ihmetellä kuinka autokaahailuun keskittyvä elokuva voikin onnistua koskettamaan niin monella tasolla. Musiikin voimaa elokuvan tunnelman tehostajana saattaa tulla pohtineeksi tavallista helpommin, kun kylmät väreet hivelevät selkäpiitä ja silmäkulmasta joutuu pyyhkimään muutaman kyyneleen.

Jarno Väistö 25.06.2015 klo 16:46

Uusimmat artikkelit

Katastrofista taidetta: The Disaster Artist

James Franco käänsi tragikoomisen tositarinan ylistyslauluksi ystävyydelle, taiteelliselle itseilmaisulle ja ylittämättömiä esteitä päin käymiselle.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Warner Bros.

Aquamanin rooli oli yllätys Jason Momoalle: "Ajattelin että Zack Snyder vitsailee"

Jason Momoa on yksi Justice Leaguen tähdistä.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Warner Bros.

Gerard Butler on jokasään mies: Geostorm on ison budjetin katastrofiseikkailu

Vielä 2000-luvun alussa Gerard Butler oli ainakin huhuissa mukana Pierce Brosnanin seuraajaksi James Bondina.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Warner Bros.

Stephen King -filmatisointi Se kertoo vain puolet tarinasta

Moni muistelee lämmöllä Stephen Kingin Se-kirjaan perustuvaa kaksiosaista tv-elokuvaa vuodelta 1990.

Jouni Vikman

Musta torni edellytti Idris Elbalta uutta lähestymistapaa

Musta torni perustuu tarinaniskijä Stephen Kingin eeppiseen kirjasarjaan.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Disney Finland

Näytä lisää artikkeleita...