Aikuisviihteen merkitys elokuvakulttuurissa

On olemassa elokuvagenre, jota ei lasketa osaksi perinteistä draama-toiminta-komedia-kaanonia lainkaan. Genre, josta ei puhuta, kun puhutaan elokuvasta, ja josta ei Leffatykissäkään ymmärrettävistä syistä juuri kirjoiteta. Genre on tietysti aikuisviihde. Syy miksi aikuisviihde-elokuvista ei elokuva-alalla puhuta, on itsestäänselvä: pornoelokuvateollisuus on olemassa hyvin tietyistä syistä, eivätkä ne syyt liity mitenkään elokuvataiteeseen. Aikuisviihdettä ei tehdä muodon, vaan ainoastaan sisällön vuoksi.

Välillä aihe nousee kuitenkin elokuvissakin pinnalle, pääosin sitä tutkivien dokumenttielokuvien myötä. Viimeisimmän kohun herättäjä oli Hot Girls Wanted -dokumenttielokuva. Ensi-iltansa tammikuussa Sundancen elokuvajuhlilla saanut dokumentti julkaistiin toukokuun lopussa Netflixissä, ja se nousi välittömästi mediassa Netflixin puhutuimmaksi elokuvaksi.

Elokuva kertoo nuorista naisista, jotka suuntaavat suoraan koulun penkiltä nettimainosten houkuttelemina Miamiin tekemään jotain "seksikästä, mistä saa rahaa", ja päätyvät esiintymään amatööripornoelokuviin, usein hyvin rankkoihin sellaisiin. Elokuva on kylmäävä seurantadokumentti siitä, mitä aikuisviihde voi pahimmillaan olla. Se ei moralisoi tai dramatisoi, vaan seuraa tyttöjen karua arkea julman ja kertakäyttöisen teollisuuden kulisseissa.

Elokuvan ohjaajapari Jill Bauer ja Ronna Gradus ovat käsitelleet yhteiskunnan naiskuvan yliseksualisoitumista ja aikuisviihteen rajojen hämärtymistä elokuvissaan ennenkin. Naisten edellisessä dokumentissa Sexy baby (2012) seurataan kolmen eri-ikäisen naisen elämää; yksi naisista on murrosikäinen tyttö, joka iän myötä haluaa esitellä itseään entistä paljaampana verkossa, yksi on parikymppinen lastentarhanopettaja, joka teettää kauneuskirurgiaa alapäähänsä, ja yksi erotiikka-alan ammattilainen, joka haaveilee elämästä tavallisena perheenäitinä.

Aikuisviihdeteollisuuden taustoja käsitellään maineikkaasti myös muutamissa muissa dokumenteissa. After Porn Ends (2012) kertoo entisistä aikuisviihteen ammattilaisista, jotka uransa jälkeen koittavat asettua jotakuinkin normaaliin elämään. Sekä fyysisesti että henkisesti raskaan ja kuluttavan työn jälkeen tasapainoinen elämänhallinta ei ole kaikille helppoa saavuttaa. Joiltakin se onnistuu, joku löytää masennuksen ja itsetuhon jälkeen Jeesuksen, toinen uran palkkionmetsästäjänä ja kolmas tavallisen herrasmiehen arjen golf-kentältä. Myös saksalaista 9to5 - Days in Porn -dokumenttia (2008) on kehuttu alan monipuolisesta ja syvällisestä analysoinnista sekä siihen liittyvän maailmankuvan tutkimisesta.

Aikuisviihteestä kulttiklassikoksi

Sinällään aikuisviihde-elokuvat ovatkin kiehtova tutkimuskohde; ne ovat kaiken järjen mukaan elokuvia, mutta toimivat niin omien lainalaisuuksiensa mukaan ja niin omista lähtökohdistaan, että ei niitä olekaan syytä laskea mukaan perinteiseen elokuvakulttuuriin. Kuitenkin joskus rajoja ylittäviä elokuvia löytyy. Vuonna 1972 julkaistu Syvä kurkku on todennäköisesti maailman tunnetuin aikuisviihde-elokuva, jota löytää tätä nykyä usein tavallisten lähiö-Prismojen ja Makuunien hyllyistä. Elokuvaa pidetään myös budjettiinsa nähden maailman tuottoisimpana elokuvana: vajaan 50 000 dollarin budjetilla toteutetun elokuvan on sanottu tuottaneen jopa 600 miljoonaa dollaria, mutta lukua ei ole pystytty varmistamaan. Elokuvan nykyisen kulttisuosion ylläpidosta on osittain vastannut myös Inside Deep Throat -dokumentti (2005), joka tutkii elokuvan mainetta ja sen vaikutuksia amerikkalaiseen yhteiskuntaan.

Myös Syvä kurkku -elokuvan päätähdestä Linda Lovelacesta ollaan luonnollisesti tehty Hollywood-filmatisointi. Vuonna 2013 ensi-iltansa sai vähälle huomiolle jäänyt ja taloudellisesti flopannut Lovelace-elokuva, jonka nimiroolin esitti Amanda Seyfried. Suuremmalla kohulla tehtiin jo aiemmin Inferno-nimistä Lovelacen elämänkertaa, jonka alkuperäinen päätähti oli Lindsay Lohan. Lohanin riitaannuttua ohjaajan kanssa ja lähdettyä projektista, pääroolin sai Malin Åkerman. Vuonna 2012 Åkerman kuitenkin itse kertoi, ettei usko talousongelmissa painivan elokuvan valmistuvan.

Perinteisen fiktion puolelle aikuisviihde onkin lipsunut pääasiallisesti tarinoidensa kautta. Yhden maailman tunnetuimman pornonäyttelijän John Holmesin sekavaa elämää ja mahdollista osallisuutta 80-luvulla selvittämättä jääneisiin murhiin käsitellään elokuvassa Wonderland Murders (2003). Toinen tunnettu aikuisviihdetähti Ron Jeremy on tehnyt yli 2000 pornoelokuvaa, mutta näytellyt myös niin sanotuissa oikeissa elokuvissa. Erityisistä näyttelijänlahjoista Jeremyä ei varsinaisesti voi ylistää, ja mies lienee saanutkin roolinsa lähinnä statuksensa, ei niinkään taitojensa vuoksi. Jeremy on toiminut myös konsulttina pornoteollisuutta käsittelevissä fiktiossa, kuten esimerkiksi Paul Thomas Andersonin erinomaisessa 70-luvun porno- ja huumekuvauksessa Boogie Nights (1997). Myös Boogie Nightsin päähenkilön on sanottu kuvastaneen John Holmesia, vaikka Mark Wahlbergin näyttelemällä hahmolla eri nimi olikin.

Huomattavasti kevyemmin, ja todennäköisesti täysin epärealistisesti, aikuisviihteen tekemistä kuvataan Kevin Smithin komediassa Zack ja Mimi puuhaa pornoo (2008). Elokuvassa köyhät kämppikset päätyvät rahapulassa tekemään amatööripornoa, mutta siinä ohessa rakastuvatkin toisiinsa.

Alastomuuden kaksinaismoralismi

Vaikka populaarikulttuuri erotisoituu ja seksualisoituu jatkuvasti ronskimpaan suuntaan, tyypillisissä mainstream-elokuvissa ei tiettyjä rajoja ylitetä. Toisin kuin on esimerkiksi musiikkivideoiden, tv-viihteen, lehtien ja internetin laita, elokuvia valvotaan ikärajoilla. Niin toisaalta hieno malli kuin ikärajat ovatkin, ne synnyttävät osittain myös melkoista kaksinaismoralismia ja tekopyhyyttä. Samaan aikaan kun ympäri maailmaa paheksuttiin ja sensuroitiin esimerkiksi Lars von Trierin Nymphomaniac-elokuvaa (2013), TV:n musiikkikanavilla pyöritettiin parhaisiin katseluaikoihin hyvin kyseenalaisia musiikkivideoita, jotka leikittelevät pornografian muotokielellä huomattavasti röyhkeämmin kuin sinänsä ronski, mutta taiteessaan rehellinen Trier. Esimerkkikuvana aiheesta kuvakaappaus Nicki Minajin musiikkivideosta Anaconda.

Trierin tavoin seksuaalisuutta on kuvattu rohkeasti ja kohua herättäneesti tietysti monissa muissakin elokuvissa. Lähestulkoon kaikki ronskimmat fiktiot on tuotettu Euroopassa tai Aasiassa, Hollywoodissa seksi kun on lähinnä vaatteet päällä lakanoissa pyörimistä. Kohutuimpia tällaisia elokuvia on italialaisen Pier Paolo Pasolinin Sodoman 120 päivää vuodelta 1975. Elokuva ei ole mikään avoimen seksin julistus, vaan siinä käsitellään äärimmäistä fasismia kuvaamalla sitä sadistisen nöyryyttävän ja alistavan seksuaalisuuden kautta. Visuaaliselta kuvastoltaan shokeeraava elokuva kiellettiinkin monissa maissa.

Seuraavana vuonna 1976 ilmestynyttä japanilaista Aistien valtakuntaa (kuvassa elokuvan juliste) kohtasi sama kieltämisen kohtalo. Äärimmäistä vallankäyttöä ja kontrollia seksin kautta kuvaava elokuva kiellettiin monessa maassa käytännössä pornografiana. Mielenkiintoinen huomio yhteiskunnan vapaamielisyyden ja avoimuuden muutoksista on kuitenkin se, että vaikka Aistien valtakunta Suomessakin ensin kiellettiin useampana vuotena, se sai vuosien myötä ensin luvan julkisiin näytöksiin, ja lopulta sen ikäraja alennettiin kahdeksastatoista kuuteentoista.

Nykyisin vaaditaan fiktioelokuvalta jo varsin rankkaa sisältöä että se kielletään kokonaan, ilman että siitä esimerkiksi leikattaisiin siistimpi versio. Viime vuosina niin on käynyt ainakin A Serbian Film -nimiselle eroottiselle eksploitaatio-elokuvalle (2010). Elokuvan sisältö on niin sairasta ja häiritsevää, että elokuva on kielletty ainakin 10:ssä maassa, Suomi mukaan lukien. Tarinan tarkempia tapahtumia ei tee mieli edes aukikirjoittaa, mutta sanottakoon, että elokuva sisältänee kaikki sairaimmat ja kuvottavimmat asiat mitä kuvitella saattaa. Elokuvan ohjaaja on kertonut halunneensa symboloida järkyttävällä kuvastollaan sitä, miten Serbian hallinto on kohdellut kansalaisiaan. Viesti kuitenkin menee vähän ohi, sillä todennäköisesti hyvin harva ihminen haluaa A Serbian Filmin kaltaista shokkikuvastoa katsoa. Mikäli elokuvan sisällöstä haluaa tietää tarkemmin, suosittelen lukemaan ylle linkatun arvostelun elokuvasta.

Niina Virtanen 04.06.2015 klo 17:09

Uusimmat artikkelit

Tervetuloa, Chucky 2.0!

Vuoden 1988 kauhujännäri Child's Play innoitti peräti kuusi jatko-osaa, jotka kehittivät ja laajensivat lastenlelusta tappajaksi muuttuvan riivatun nuken mytologiaa mitä oudoimmilla ja viihdyttävimmillä tavoilla.Uusi Child's Play lähtee liikkeelle siitä, miten riippuvuus esineistä voi lähteä käsistä ja luottamus moderniin teknologiaan muuttuu painajaiseksi.

Jouni Vikman

Will Smith lupailee suuria

Tarjoaako Gemini Man jotain uutta ja ihmeellistä?

Jouni Vikman

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...