Jatkuu…

Hollywood-elokuvaa ovat kautta aikojen värittäneet monet kyseenalaiset ilmiöt, joista eräs mielipiteet jyrkimmin jakavista on etenkin klassisten ja ulkomaisten elokuvien uudelleenfilmaaminen, kuten vaikkapa vuoden 2011 The Thing sekä The Girl With The Dragon Tattoo. 2000-luvun amerikkalaisessa elokuvateollisuudessa ilmiö on saanut rinnalleen hieman toisenlaisen trendin, jossa kauan sitten päättyneiksi luultuja leffasarjoja tai yksittäisiä historiaan jääneitä menestyselokuvia herätetään henkiin moderneilla jatko-osilla. Eräs tuoreimmista esimerkkitapauksista on Mad Max: Fury Road.

Kriittisimmät katsojat toki arvostelevat molempia tapoja mielikuvituksettomuudesta ja vanhoilla nimikkeillä ratsastamisesta, mutta onhan kokonaan uusi tarina sentään paljon parempi vaihtoehto kuin entisaikojen mestariteosten ontuvat uudelleenfilmatisoinnit. Rakastettujen ja arvostettujen tarinoiden jatkaminen onnistuneesti vuosien ellei vuosikymmenten jälkeen voi joskus olla jopa paljon suurempi ja kunnioitusta herättävämpi haaste kuin konsanaan uuden konseptin luominen.

Eeppisiä jälleennäkemisiä

Kun Bruce Willis vuonna 2007 palasi mättämään rosvoja turpaan ehdottomasti tunnetuimmassa roolissaan John McClanena, hihkuivat perinteisen toimintaelokuvan ystävät silkasta riemusta. Die Hard -sarjan kolme ensimmäistä osaa julkaistiin aikanaan seitsemän vuoden sisään, ja kun hylsyjä ja irtohampaita sinkoileva sarja saikin yllättäen jatkoa yli kymmenen vuotta myöhemmin, olivat vanhat osat muodostuneet jo selkeäksi trilogiaksi ja lajityyppinsä kiistattomaksi kivijalaksi.


Die Hard 4.0 (toiselta nimeltään Live Free or Die Hard) esitteli ikääntyneen, kaljupäisen ja paljon aiempaa vihaisemman McClanen, jonka kalkkeutuneet metodit osoittautuivat hivenen yllätyksettömästi juuri sellaiseksi lääkkeeksi, jota nykyaikaisia hakkeriterroristeja vastaan tarvitaan. Jopa Die Hard -mittapuulla yliampuvasta elokuvasta jäi näyttävyydestä huolimatta puuttumaan jotain olennaista, mikä muuttuneen visuaalisen ilmeen ohella korosti tietynlaista irtolaisuutta aiempiin osiin nähden. Vuonna 2013 sarja sai jälleen jatkoa elokuvalla A Good Day to Die Hard, joka ei sekään enää kantanut mukanaan paljon muuta sarjalle uskollista kuin tutun nimen. Kuudes elokuva on kuulemma suunnitteilla.

Tuotannollisesti Die Hardin henkiinheräämistä muistutti paljon vuonna 2008 paluun tehnyt Indiana Jones, joka tosin saattoi yhteen useamman sukupolven. Lähes 20 vuoden mittainen hautarauha päättyi kuin piiskan iskusta ohjaaja Steven Spielbergin ja pääosaesittäjä Harrison Fordin yhdistäessä jälleen voimansa uutta aarrejahtia varten. Idea neljännestä Indy-leffasta ei ollut uusi. Hupaisaa onkin, että Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta pääsi yllättämään lähinnä siitä syystä, että sitä oli suunniteltu lähes edeltäjänsä julkaisusta saakka. Alkuperäinen voimakaksikko ei kuitenkaan onnistunut puhaltamaan uuteen jatko-osaan sellaista Spielbergin ohjaustyölle tyypillistä elokuvan taikaa, joka aiemmista osista suorastaan huokui. Kelpo seikkailu, joka ei kuitenkaan aivan yllä edeltäjiensä tasolle.


Vuonna 2008 jatkoa saivat hivenen yllättäen kaksi muutakin ikimuistoista sarjaa, joista molemmista on kiittäminen viime vuosina tuotannollisesti toden teolla aktivoitunutta Sylvester Stallonea. Indiana Jonesin kanssa aikanaan lähes samassa tahdissa julkaistut Rambot saivat seurakseen upouuden viidakkovihulaisten rei'ittimen ja nyrkkeilyelokuvien isä ja äiti iski viimeisen oikean suoransa tyylikkäällä tuotannolla nimeltä Rocky Balboa.

Kokonaan omaa lukuaan edustavat kaksi toisiinsa punottua scifikauhun virstanpylvästä. Alien- ja Predator-franchiset saivat yli vuosikymmenen horroksen jälkeen uutta elinvoimaa vuosina 2004 ja 2007 kahdella kehnosti näytellyllä, joskin oivaltavasti kirjoitetulla Aliens vs Predators -rymistelyllä. Jälkimmäinen otus sai sittemmin nokkelaa, joskin kohtalaisen yllätyksettömästi nimettyä jatkoa omalle sarjalleen elokuvassa Predators (2010). Pari vuotta myöhemmin Alien-saagaa taustoitti salakähmäisesti Prometheus, joka on visuaalisesti yksi kaikkien aikojen upeimmista tieteiselokuvista. Onpa tarulle povattu vuodeksi 2017 peräti virallista uutta osaa.


Jatkoa valovuosien jälkeen

Indiana Jonesin tavoin jatko-osan saapuminen peräti häkellyttävän pitkän tauon jälkeen ei aina ole seurausta siitä, että studion sikariportaalla juolahtaa mieleen selailla vanhoja leffajulisteita. Joskus jatkosuunnitelmat ovat olemassa jo ennen edeltäjän ennättämistä teattereihin, mutta tuotanto syystä tai toisesta lykkääntyy. Käsikirjoitus kokee uudistuksia, näyttelijä- ja tekijäkaarti vaihdoksia tai koko produktio joitain odottamattomia vastoinkäymisiä. Yhtäkkiä konsepti on vanhentunut ja se hylätään tai laaditaan kokonaan uusiksi. Tällainen on hyvin tyypillistä esimerkiksi supersankarielokuvien maailmassa.

Tänä vuonna teattereihin palaa pitkän hiljaiselon jälkeen kaksi sellaista eeposta, joiden suhteen jatkosuunnitelmat ovat kellonlyömästä, viikonpäivästä ja vuodenajasta riippumatta aina puheenaiheena, ja joille tyypillisesti rukoillaan jatkoa vaikka uusi osa olisi parasta aikaa teattereissa. Vuoden odotetuimman suurelokuvan statuksesta kamppailee Avengers: Age of Ultronin kanssa kirjaimellisesti kynsin ja hampain Jurassic World sekä valomiekoin ja muin härpäkkein Star Wars Episode VII - The Force Awakens.


Mitä suurempi tuotanto, sen suuremmat huhut ja näin voitaneen sanoa myös näistä kahdesta. George Lucas paljasti jo kauan sitten juonineensa Tähtien sodasta alun perinkin yhdeksän episodia kattavan suurteoksen. Episodien I - III jälkeen vaikutti pitkään siltä, että suunnitelmaa ei viedä koskaan päätökseen. Tuore tulokas sisältää jo yksin sellaisia nimiä ja näkymiä, että ei liene kohtuutonta otaksua suunnitelman voivan laajentua jopa ihan uusiin mittasuhteisiin. Myös Jurassic Park -sarjan ympärillä on vellonut mitä eriskummallisempia huhuja. Eräässä mehukkaimmista väitettiin uuden elokuvan sisältävän laseraseilla varustettuja ihmisen ja velociraptorin geneettisiä risteytyksiä. Juoru jää toistaiseksi odottamaan toteamistaan.

Lopuksi jatkoille

Vuosien tai jopa vuosikymmenten jälkeen puuhastellut jatko-osat ovat pääsääntöisesti alkuperäisosien faneille väistämättömiä pettymyksiä, mikä johtuu varmasti suurimmaksi osaksi nostalgiasta. Alkuperäiset elokuvat on usein nähty herkässä iässä, jossa kehittyvät tunnesiteet eivät aina ole selitettävissä järjellisin perustein. Aika kultaa muistot ja se pätee mitä suurimmassa määrin myös elokuviin. Ensikatselusta kulunut aika saa helposti yhdistämään elokuvan synnyttämät tuntemukset valokuvien tai matkamuistojen tavoin johonkin myyttiseen "vanhaan hyvään aikaan". Kun tähän vielä lisätään se, että jatko-osia tarkastellaan muutenkin yleensä edeltäjiään kriittisemmin, on niillä ainakin näin ajatellen hyvin heikot mahdollisuudet alkuperäisiin elokuviin verrattuna. Ajan kuluessa ja iän karttuessa ihmisen kriittinen näköala toki kasvaa ja uudelleen katsottuna jokin vanha suosikki voi näyttäytyä hyvinkin erilaisessa valossa.

Teoria toimii molempiin suuntiin, mistä edellä mainittu Star Wars -universumi on oivallinen esimerkki. Sellainen katsoja, joka on kokenut alkuperäisen trilogian julkaisun, ei välttämättä kykene uudempien osien ylivoimaisesta näyttävyydestä huolimatta niistä pitämään. Vastaavasti moni elokuvasarjaan Episodi I:n kautta tutustunut saattaa kokea vanhat elokuvat vaikeasti lähestyttävinä ja tuomita ne pinnallisin kriteerein turhaan huonommiksi. Toisaalta uudet teokset ovat aivan yhtä hyvin voineet viedä vanhalta konkarilta jalat alta ja nuorempi katsoja on puolestaan saattanut ihastua alkuperäistuotantoihin ikihyviksi.

Nykyaikaisen elokuvateollisuuden jatko-osatehtailussa erottuu selkeä kaava ja pitkän tähtäimen suunnitelmallisuus. Mittavan hiljaiselon jälkeen henkiin herätettävä elokuvasarja saa ensin yhden uuden jatko-osan, joita alkaa sitten suosiosta riippuen tihkua muutaman vuoden välein lisää. Esimerkkinä mainittakoon vielä Die Hardien lisäksi vaikkapa Terminatorit. On äärimmäisen kiinnostavaa nähdä, mitä päättyneiksi otaksuttuja elokuvasarjoja studiot tulevat vielä pitämään elvyttämisen arvoisina ja kuinka ennustukset suhteutuvat suuren yleisön mieltymyksiin. Muistetaanpa esimerkiksi se, että Clint Eastwood on yhä elossa, eikä Dirty Harry -sarjaa ole vieläkään tuotu tälle vuosituhannelle. To be continued...

Jarno Väistö 16.04.2015 klo 10:37

Uusimmat artikkelit

Tervetuloa, Chucky 2.0!

Vuoden 1988 kauhujännäri Child's Play innoitti peräti kuusi jatko-osaa, jotka kehittivät ja laajensivat lastenlelusta tappajaksi muuttuvan riivatun nuken mytologiaa mitä oudoimmilla ja viihdyttävimmillä tavoilla.Uusi Child's Play lähtee liikkeelle siitä, miten riippuvuus esineistä voi lähteä käsistä ja luottamus moderniin teknologiaan muuttuu painajaiseksi.

Jouni Vikman

Will Smith lupailee suuria

Tarjoaako Gemini Man jotain uutta ja ihmeellistä?

Jouni Vikman

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...