Kaveria ei jätetä

Sotaelokuva on eräs alansa vanhimpia genrejä. Se on aikojen saatossa ottanut tosielämän sodankäynnin perässä niin monia eri suuntia, että voisi jopa lakonisesti todeta ihmiskunnalla ilmeisesti riittävän mielikuvitusta aina silloin, kun sitä vähiten kaivataan. Mikäli siitä on jotain positiivista revittävä, olkoon sitten se, että onpa sotiminen ainakin inspiroinut joitain niin huikeita elokuvahistorian merkkipaaluja, että muut lajityypit saavat pyyhkiä hikikarpaloita ohimoiltaan.

Ilmestyskirja. Nyt, Kauriinmetsästäjä sekä Full Metal Jacket lukeutuvat niihin kiistattoman klassikkoaseman lunastaneisiin teoksiin, jotka muodostavat latvaoksiston nykyaikaisen sotaelokuvan mittapuussa. Pelastakaa sotamies Ryan keikkuu joidenkin mielestä jo samalla korkeudella, kun taas toisten mielestä se on vielä liian tuore ja pullamössöinen. Oli miten oli, paljon sitä tuoreempiakin ehdokkaita on olemassa.

Vanhojen sotaratsujen sijaan tässä artikkelissa keskitytäänkin muutamaan 2000-luvun elokuvaan, joilla on otolliset mahdollisuudet muodostua tulevaisuuden klassikoiksi. Selvyyden vuoksi mainittakoon, että tarkastelussa ovat vain "tavalliseen" maasodankäyntiin keskittyvät leffat, eivät esimerkiksi sukellusvene- tai ilmasodankäyntiä käsittelevät tarinat, joiden joukosta toki niin ikään löytyy tärkeitä elokuvia.

Isku Mogadishuun (Black Hawk Down, 2001)


Tämä on yksi niistä elokuvista, jotka muistuttavat totuuden olevan tarua ihmeellisempää. Isku Mogadishuun sijoittuu Somalian pääkaupungissa vuonna 1993 raivonneeseen konfliktiin, jossa amerikkalaiset joukot ajautuivat tulitaisteluun paikallisen militian ja aseistautuneiden siviilien kanssa.

Tapahtumat saavat alkunsa kapinajohtaja Mohamed Farrah Aididin luutnanttien rutiininomaiseksi suunnitellusta pidätysoperaatiosta, joka karkaa tyystin käsistä. Kapinalliset onnistuvat ampumaan alas kaksi amerikkalaisten Sikorsky UH-60 Black Hawk -helikopteria ja miestä alkaa kaatua toden teolla molemmin puolin. Puolituntiseksi kaavailtu operaatio venähtää lopulta seuraavan vuorokauden puolelle ja tuloksena on 18 amerikkalaista ja muutama tuhat somalialaista kaatunutta.

Ridley Scottin Isku Mogadishuun puhalsi sotagenreen uusia tuulia. Enää ei ryömittykään mutaisissa taisteluhaudoissa tai lymytty keskieurooppalaisten kyläpahasten pensasaidoissa. Hiekkaa pöllyävä ja poltettujen renkaiden mustaa katkua huokuva seepiansävyinen visuaalinen ilme toi oman osansa elokuvan pelottavaan todentuntuun. Vaikka tapahtumaympäristö oli länsimaiselle katsojalle vieras, se ei vaikeuttanut eläytymistä amerikkalaissotilaiden kasvoilla alati päilyvään "kuinka tässä näin kävi" -fiilikseen. Realistisuus onkin elokuvan ehdottomasti paras puoli. Sen lisäksi, että Isku Mogadishuun on joitain yksityiskohtia lukuun ottamatta täyttä totta, kohtauksissa kirmaa oikeita kulkukoiria ja osa radiokeskusteluista ja monitoreilla nähtävistä satelliittisyötteistä on aitoa taistelutallennetta.

Aika ajoin tätäkin mestariteosta kuitenkin vaivaa groteski haavoittumisilla mässäily ja tyypillinen amerikkalainen machopullistelu. Erityisen ärsyttävää on Eric Banan ilmeily leuhkana Delta-operaattori Hootina sekä jenkkisotilaiden tietynlainen teennäinen ja itseoikeutettu marttyyriasenne. Kovin merkittävää kritiikin sijaa elokuva ei kuitenkaan jätä. Mutkia hieman suoraksi oikova ja pintaa silotteleva lopputulos on riittävän uskollinen tapauksesta kirjoitetuille silminnäkijätodistuksille.

Isku Mogadishuun pitää itsensä tyylikkäästi kasassa ja kestää katselua kerta toisensa jälkeen. Sen kantava teema on klassinen sotaslogan, kaveria ei jätetä. Hans Zimmerin upeat sävellykset taustanaan, vaikuttava ja osaava tähtikaarti tukenaan sekä viimeistä piirtoa myöten hengästyttävä visuaalinen ilme loppusilauksenaan Isku Mogadishuun on ohjauksellinen ja tuotannollinen napakymppi.

Merijalkaväen mies (Jarhead, 2005)


Jake Gyllenhaal ja Jamie Foxx muodostuivat tämän elokuvan myötä kasvoiksi niille nykyaikaisen sodankäynnin pelinappuloille, jotka osaavat työnsä, mutta saattavat silti olla aina joskus hivenen pallo hukassa. Aivan kuten kuka tahansa meistä. Olkoonkin, että Merijalkaväen mies sijoittuu Persianlahden sotaan, moni on saattanut yhdistää sen henkisesti tuoreempiin Irakin tapahtumiin, joiden kanssa maailmankolkka ja julkaisuajankohta jokseenkin täsmäävät.

Elokuva kertoo nuorista merijalkaväen sotilaista keskittyen erityisesti Swoffordiin (Gyllenhaal) sekä Sykesiin (Foxx). Alokasleiriltä aina tositoimiin saakka ulottuva tarina on peräisin Anthony Swoffordin omasta vuonna 2003 julkaistusta muistelmateoksesta. Elokuvan muotoon puettuna se on kiusallisen rehellinen ja koruton kuvaus, jossa hilluu taustalla eriskummallisen vinoutunut ja humoristinen vire. Kun muistetaan, että ohjaaja Sam Mendes on myös American Beautyn takana, saattaa suusta kuulua oivaltava "no niinpä tietenkin".

Merijalkaväen mies on kummallinen tapaus eikä siitä ensikatsomalla, tai edes uudelleen katsomalla, välttämättä pidä. Se kuitenkin ansaitsee paikkansa niiden sotakuvausten rinnalla, jotka tulevat jättämään genreen saappaansa jäljen. Elokuvassa ei juurikaan nähdä varsinaista toimintaa eikä se todellakaan ole mikään rekrytointivideota muistuttava testosteronipommi, mutta nimenomaan näistä syistä se erottuu edukseen. Jokainen lajityyppi kaipaa aika ajoin sangollisen kylmää vettä niskaansa ja sotaelokuvalle sen soi viimeksi Merijalkaväen mies.

The Hurt Locker (2008)


Mahdollisesti erikoisin valtavirran sotaelokuva vuosikausiin, ellei peräti koko genren historiassa, kertoo Irakin sodan melskeissä äheltävästä pomminpurkuyksiköstä ja on hivenen yllättäen naisen ohjaama. Kathryn Bigelow saalisti elokuvallaan tärkeimmät Oscarit ja läjän muitakin palkintoja, mikä on tehnyt elokuvasta ehdottomasti erään viimeisen vuosikymmenen maineikkaimmista sotaelokuvista, kuin myös elokuvista ylipäätään.

Näennäisestä erikoisuudestaan ja laadukkuudestaan huolimatta Hurt Locker on altavastaaja tällä listalla, sillä se on kaikkien aikojen huonoimmin lippuluukulla menestynyt parhaan elokuvan Oscar-voittaja. Bigelow sai vinkin elokuvan ohjaamiseen ex-mieheltään James Cameronilta ja nappasi kuin nappasikin useamman pystin Avatarin nenän edestä.

Hurt Locker on jo nimeään myöten niin täynnä kaikenlaista kikkailua, että se asettuu jonnekin oivaltavuuden ja ärsyttävyyden rajamaastoon ja taiteilee siellä kuten päähenkilönsä William James (Jeremy Renner) hengellään. Elokuvan nimi on peräisin Vietnamin sodan ajoilta juontuvasta slangi-ilmauksesta, joka tarkoittaa joutumista ongelmiin tai kokemaan kipua. Esimerkiksi fraasi "sending one in the hurt locker" voisi tarkoittaa karkeasti suomennettuna vaikkapa jonkun heittämistä kipukaappiin.

Nimensä tavoin elokuva harrastaa jippoja myös kuvakerronnassaan. Kameratyöskentelyllä tehostetaan symboliikkaa ja korostetaan vaikutelmia hivenen enemmän kuin sotaelokuville on tyypillistä. Esimerkkeinä mainittakoon käsivarakamera sekä suurehko kuvasuhde. Myös kuvakulmissa on jotain erikoista, mikä tuo henkilöhahmot paitsi fyysisesti, myös henkisesti lähemmäs katsojaa.

Hurt Locker tuo joissain ratkaisuissaan mieleen edellä käsitellyn Merijalkaväen miehen. Se on samaan tapaan kerronnaltaan hyvin ihmisläheinen ja inhorealistinen, mutta se kamppailee kuitenkin paikka paikoin ikävästi uskottavuuden rajamailla. Näyttelijäsuoritukset ovat pääosin laadukkaita, mutta kiistakapuloitakin voi syntyä. Jeremy Renneristä pitävä katsoja oletettavasti pitää myös Hurt Lockerista, mutta vaihtoehtoisesti luvassa on kidutusta. Ja mitä ihmeen hyötyä siitä pomminpurkajan suoja-asusta oikein oli?

Kathryn Bigelow on sittemmin kunnostautunut Osama Bin-Ladenin jahtia kronikoineella sotagenreä sivuavalla teoksella Zero Dark Thirty (2012).

American Sniper (2014)


Listalla viimeisimpänä, mutta ei likimainkaan vähäisimpänä, komeilee varsin tuore, mutta jo nyt kaikkien aikojen tuottoisin sotaelokuva. Yksin amerikkalaisen katsojakunnan isänmaallisuuden voisi irvailla riittävän American Sniperin elossa pitämiseen, mutta perusteet eivät jää siihen. Se on todellinen taidonnäyte jokaisella elokuvanteon mittapuulla ja pärjää sellaisenaan ilman sokeaa punaniskaista tsemppaustakin.

Elokuva sommittelee toistensa lomaan Yhdysvaltojen sotahistorian tappavimman tarkka-ampujan, Chris Kylen (Bradley Cooper), perhe-elämää sekä neljä Irakin komennusta. Clint Eastwoodin tuorein ohjausnäyte perustuu Kylen omaan muistelmateokseen, jonka kanssa elokuva kantaa samaa nimeä.

Eastwoodin jälki on lähestulkoon virheetöntä, mutta nostaa esiin saman dilemman kuin aina. Mestariohjaajan elokuvien lajityyppimäärittely on hämmentävän hankalaa. Hyvä on, American Sniper on sotaelokuva, mutta se ei ole pelkästään sitä. Valtaosaa vanhan viirusilmän tuotoksista kuvaa parhaiten niinkin lavea termi kuin draama, mikä on jokseenkin kiusallista, sillä tavallaan kaikki elokuva on draamaa.

Eastwoodin aiemmat sotaohjaukset - Kirjeitä Iwo Jimalta sekä Isiemme liput (molemmat 2006) - eivät päätyneet tähän listaukseen osittain juuri tästä syystä. Asiaan liittyy myös eräänlainen ikimuistoisuuskerroin eli kuinka paljon elokuvalla on sen muistettavuutta tukevia tai himmentäviä tekijöitä. Sisaruselokuvat saivat ilmestyessään osakseen kriitikoiden ylistystä, mutta ovat sittemmin jääneet paljon pintakiiltoisempien sotaelokuvien varjoon. Syynsä unholaan joutumiselle lienee sillä, että mainitut elokuvat ovat genrensä normeihin nähden verkkaisia ja sisältävät paljon muutakin kuin varsinaista sodankäyntiä. Valtayleisölle ne ovat siis arvatenkin liian pitkäveteisiä.

Toinen olennainen seikka, joka erottaa American Sniperin ja Eastwoodin aiemmat sotakuvaukset, on niiden tapahtumaympäristö. Siitä huolimatta, että Tyynenmeren taistelut ovat aina jääneet viihdeteollisuudessa toiseksi Euroopan sotatantereen esiintyvyydelle, on niitä silti paljon nähty ja osana toista maailmansotaa ne kuuluvat genrensä kulutetuimpaan aihepiiriin. Vuoden 2001 terrori-iskut suuntasivat Yhdysvaltojen ja koko läntisen maailman raivon kohti Lähi-itää. Ottamatta kantaa seuranneen sodankäynnin oikeutukseen, sen myötä elokuvateollisuuden huomio on kiistämättä siirtynyt natsi-Saksan ja keisarillisen Japanin edesottamuksista kohti pitkiä partoja ja turbaaneja. American Sniper siis luonnollisesti osuu enemmän kotiin ja sen saavuttama jättimäinen menestys on ymmärrettävämpää kuin 70 vuotta sitten päättyneiden tapahtumien toistuvat kuvaukset.

Tarkalta määrittelyltä karkaava elokuva houkuttelee haukkumaan sen huonoksi ja saa helposti unohtamaan, että jotain uutta ja erilaista voi todella syntyä näinkin äkkiarvaamatta. American Sniper ei ole ihan sellainen kuin sen odottaisi olevan ja toisaalta se on jotain paljon enemmän. Se luo itse omat kriteerinsä eikä tunnu välittävän vähääkään seurauksista. Se on väkevä ja omaleimainen kuin ohjaajansa ja tulee mahdollisesti muodostumaan suurimmaksi meidän päiviemme sodankäyntiä kuvaavista klassikoista.

Pölyn laskeuduttua

Tuoreiden ison mittakaavan sotaelokuvien eräs merkillepantavimpia piirteitä, tapahtumaympäristön selkeän vaihdoksen lisäksi, on niiden erikoistuminen. Menneiden vuosikymmenien sotaseikkailuissa tarina kietoutui suuren hahmokavalkadin ympärille. Tapahtumien keskiössä oli usein jokin pieni yhteenhitsautunut joukko-osasto kuten komppania tai joukkue, ja siinä kaikki. Nykypäivän sotaelokuvissa tämä toki näkyy edelleen, mutta silkan kiväärin paukuttelun rinnalle tuodaan useimmiten jokin elementti, joka erottaa elokuvat tehokkaammin toisistaan. Tästä toimii loistavana esimerkkinä yksittäisestä panssarivaunusta ja sen miehistöstä kertova Fury (2014).

Modernin sotaelokuvan mieleenpainuvimmat esimerkit tuntuvat olevan pääsääntöisesti todentuntuisimmasta päästä ja vieläpä usein tositarinoita. Niille on paikkansa, sillä esimerkiksi komedioilta, kauhupätkiltä ja sci-fi-elokuvilta se harvemmin onnistuu. Todenperäisyyden ansiota tai ei, sotaelokuvien genre on muihin lajityyppeihin verrattuna laadukkaampi. Ruokottoman surkeat tekeleet ovat harvassa, mikä saattaa johtua siitä, että sotaleffat vaativat jo lähtökohtaisesti paljon. Puvustus, aseistus sekä tapahtumaympäristö ovat lähes aina merkittävässä osassa, vaativat laajamittaista osaamista ja niittävät näin ollen kaikkein tökeröimmät viritykset nurin jo alkuunsa.

On mielenkiintoista odottaa ja nähdä, kuinka sotaelokuvien lajityyppi uudistuu American Sniperin myötä tai siitä huolimatta. Kuinka kauan saadaan esimerkiksi odotella elokuvaa Krimin valtauksesta? Samalla täytyy toivoa, että uusia elokuvia inspiroimaan ei synny uusia todellisia konflikteja. Onhan entisistäkin onneksi tuntunut riittävän ammennettavaa vuosikymmenten varrella. Jospa vielä jonakin kauniina päivänä pitkään puhuttu ja huhuttu Hollywood-kokoluokan talvisotaelokuva päätyisi markkinoille ja pääsisi viimein se Simo Häyhäkin ottamaan hiippalakista mittaa oikein valkokankaalla. Siihen asti, lepo!

PS. Katso myös Leffatykin käyttäjien mielestä kaikkien aikojen TOP50-parhaat sotaleffat.

Jarno Väistö 02.04.2015 klo 07:55

Uusimmat artikkelit

Will Smith lupailee suuria

Tarjoaako Gemini Man jotain uutta ja ihmeellistä?

Jouni Vikman

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Stephen Kingin kuollut projekti heräsi henkiin

Kauhumestari on taas kovassa huudossa.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...