Miks iskä ja äiti nauro eri kohassa ku me?

Pixarin kirjoittajat ja animaattorit ovat usein maininneet, että yhtiön elokuvat tehdään yhtä paljon aikuisille kuin lapsille. Toteamus kuulostaa myyntipuheelta ja jopa hieman hullunkuriselta, mutta siinä on vinha perä. Eihän animaatio syntyessäänkään ollut välittömästi vain lasten viihdettä. Se oli tutkielma liikkeen kaappaamisesta pysähtyneisiin kuviin tai toisin sanoen liikkeen illuusion luomisesta niiden avulla. Se oli uutta ja ihmeellistä ja hämmensi tasapuolisesti kaikkia.

Helpoimmin animoitavat yksinkertaiset ja humoristiset aiheet vetosivat kuitenkin luonnollisesti eniten lapsiin eikä aikaakaan kun "piirrettyjen" tuottoisat mahdollisuudet oivallettiin. Vuosikymmenten vaihtuessa animaatiosta muodostui yhä selkeämmin osa perheen pienimpien omaa maailmaa, johon aikuisilla ei ollut lupaa eikä kykyä astua. Epäkohtaan oli kuitenkin tulossa muutos, mutta kyse ei ole animesta eikä Simpsonien, South Parkin tai Family Guyn kaltaisista varta vasten aikuisille kehitetyistä sarjoista.

Piilosilla näkösällä

Sitä yhtä ja ainoaa ensimmäistä lasten animaatioelokuvaa, joka sisälsi aikuisille suunnattua piilohuumoria, on vaikea, ellei peräti mahdoton määritellä. Yksittäisesimerkkejä löytyy koko lajityypin elinkaaren varrelta ja erinäisiä salaliittoteorioita on liitetty jopa Disneyn aivan varhaisimpiin tuotantoihin. Ensimmäinen selkeän piilotason sisältänyt animaatioelokuva on kuitenkin helppo nimetä. Toy Story (1995) ehti ensimmäiseksi myös monella muulla saralla. Se oli juuri Pixarin ensimmäinen täyspitkä elokuva ja maailman ensimmäinen kokonaan tietokoneella toteutettu animaatio. Joidenkin laskelmien mukaan se myös sisälsi 15 tilaisuutta aikuisten pyrskähdellä makeaan nauruun lastensa suureksi hämmästykseksi (viittaukset esimerkiksi syfilikseen ja Manaaja-elokuvaan).

Parikymmentä vuotta sitten Peter Pan siis liihotteli jälleen sisään makuuhuoneen ikkunasta, mutta istahtikin tällä kertaa vanhempien sängyn reunalle supattelemaan härskejä vitsejä heijastellen samaan aikaan harmittomia varjokuvia lastenhuoneen seinälle. Oli aika kaventaa sukupolvien välistä kuilua, joskin polvet ovat jossain mielessä liikkuneet vain kauemmas toisistaan. Ilmiön syy on hyvin yksinkertainen. Mahdollisimman suurten lipputulojen takaamiseksi elokuvateattereihin on saatava mahdollisimman paljon lapsia ja tämän mahdollistamiseksi elokuvan täytyy viihdyttää myös vanhempia.

Viime vuosien animaatiot ovatkin kunnostautuneet tällä saralla erinomaisesti. Onnistuneimpia esimerkkejä lienevät monen mielestä Blue Sky Studiosin ja 20th Century Foxin Ice Age sekä Pacific Data Imagesin ja DreamWorksin Shrek jatko-osineen. Erityismaininnan ansaitsee myös Madagascar-elokuvasarja sekä sen poikimat spin-offit. Aikuisenkin katsomana jopa nerokkaan hauskat Madagascarin Pingviinit saivat hiljattain oman elokuvansa ja jo ennen sitä oman sarjansa. Nämä pienet frakkipukuiset veijarit lienevät hyvinkin jo eräitä nykyanimaation rakastetuimpia hahmoja.

Eriskummallinen Pixar

Pixar ei siis tallusta viitoittamallaan tiellä yksin. Se kuitenkin puhalsi alaan uusia tuulia muutoinkin kuin vain kirjoittamalla elokuvistaan aikuisystävällisempiä ja nykyaikaistamalla animaatiotekniikkaa. Pixar syntyi alun perin osaksi Lucasfilmia. Vuonna 1986 siitä tuli itsenäinen osittain entisen Apple-johtaja Steve Jobbsin ansiosta ja vuonna 2006 yhtiö hankittiin Disneyn alaisuuteen, mikä teki Jobsista suurimman yksittäisen Disneyn osakkeenomistajan.

1990- ja 2000-luvuilla Pixarilla kehittyi luova tuotantoprosessi, jossa kaikki ohjaajat, kirjoittajat ja taiteilijat tarkastelevat säännöllisesti toistensa töitä ja esittävät niistä suorasanaista palautetta. Tämän aivoriihen tavoitteena elokuvien toteutuksessa on tekijävetoisuus perinteisemmän tuottajavetoisuuden sijasta. Toy Storyn jälkimainingeissa ja yhä edelleen suurin osa animaatioteollisuudesta sijaitsee Kaliforniassa. Pixar puolestaan operoi merkittävän matkan päässä pohjoisessa. Kun otetaan vielä huomioon, että tuohon aikaan vanhankantainen 2-D-animaatio oli vielä vallalla, yhtiön palkkaama väki oli peräisin pitkälti muilta soveltuvilta aloilta tai suoraan koulun penkiltä.

Näiden omalaatuisten lähtökohtien puitteissa ei ole kovin vaikea nähdä, kuinka Pixarin tuotantoprosessi on kehittynyt hivenen muita letkeämpään suuntaan. Aikuishuumorin lipsahtaminen elokuviin lasten huomaamatta, tai jopa lapsista piittaamatta, ei enää olekaan niin kummallinen juttu.

Animaation arvo

Se miksi animaatioelokuvien metatasot eivät ole suuremmin nousseet keskustelunaiheeksi, on jonkinasteinen mysteeri. Jotkin lajityypin yksittäiset elokuvat toki saavat ilmestyessään huomiota ja muodostavat eräänlaisia "lastenleffa jonka aikuinenkin jaksaa katsoa" -kultteja. Tunnetuin esimerkki tästä lienee jo aiemmin mainittu Shrek. Usein elokuvasta bongattu kypsempää ikää vaativa kasku jää kuitenkin vain hupaisaksi kuriositeetiksi arvostelun kylkeen ja ilmiö kaikessa laajuudessaan huomiotta.

Elokuva-alan suurissa palkintogaaloissa kuten Oscareissa ja Golden Globeissa animaatio kyllä noteerataan, mutta niissäkin se on tietynlaisessa keventäjän roolissa. Animaatio on profiloitunut lasten jutuksi niin varhaisessa vaiheessa omaa kehitystään sekä koko populaarikulttuurin taivalta, että sitä on vaikea koskaan ottaa ihan täysin vakavasti.

Ehkä asia on jäänyt vähäiselle huomiolle juuri vähäisen kriittisen tarkastelun vuoksi. Kuinka tarkoin valtavirta-animaatioita loppujen lopuksi tutkitaan muulloin, kuin kukkahattutätien löytäessä niistä jotain lasten silmin katsottuna ruokotonta? Onhan sekin mahdollista, että ilmiöstä pidetään tietoisesti pienempää suuta. Onko se nyt niin väärin, että aikuiset repivät itselleen hupia jostain tyypillisesti lapsille mielletystä? Lapset pitävät kyllä huolen siitä, että saavat vastaavasti oman osansa. Yritäpä esimerkiksi syödä rauhassa karkkia lapsesi nähden.

Jarno Väistö 05.03.2015 klo 07:49

Uusimmat artikkelit

Katastrofista taidetta: The Disaster Artist

James Franco käänsi tragikoomisen tositarinan ylistyslauluksi ystävyydelle, taiteelliselle itseilmaisulle ja ylittämättömiä esteitä päin käymiselle.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Warner Bros.

Aquamanin rooli oli yllätys Jason Momoalle: "Ajattelin että Zack Snyder vitsailee"

Jason Momoa on yksi Justice Leaguen tähdistä.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Warner Bros.

Gerard Butler on jokasään mies: Geostorm on ison budjetin katastrofiseikkailu

Vielä 2000-luvun alussa Gerard Butler oli ainakin huhuissa mukana Pierce Brosnanin seuraajaksi James Bondina.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Warner Bros.

Stephen King -filmatisointi Se kertoo vain puolet tarinasta

Moni muistelee lämmöllä Stephen Kingin Se-kirjaan perustuvaa kaksiosaista tv-elokuvaa vuodelta 1990.

Jouni Vikman

Musta torni edellytti Idris Elbalta uutta lähestymistapaa

Musta torni perustuu tarinaniskijä Stephen Kingin eeppiseen kirjasarjaan.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Disney Finland

Näytä lisää artikkeleita...