Lyhyeksi leikatut

Yksi kuuluisista ensimmäisistä elokuvista koskaan on Lumièren veljesten yksikuvainen dokumentti "Juna saapuu asemalle". Se aiheutti ilmestyessään 1896 yleisössä paniikin, sillä ihmiset pelkäsivät veturin ajavan valkokankaalta suoraan heidän päällensä.

Ei ole uutinen, että elokuva on muuttanut historiansa aikana muotoaan. On kuitenkin vaikea edes kuvitella, miten olisimme 118 vuotta sitten suhtautuneet vaikkapa Michael Bayn Transformersiin. Olisimmeko osanneet seurata nopeasti peräkkäin leikattuja tapahtumia ja nähdä niissä tarinan, vai olisiko yksittäisten kuvien virta vain herättänyt meissä hämmennystä?

Yllättävää kyllä, kun elokuvaleikkaaminen keksittiin 1900-luvun alussa, uusi kerrontamuoto omaksuttiin miltei kyselemättä. Elokuva saattoi esittää peräkkäin kaksi toisiinsa paikassa ja ajassa liittymätöntä kuvaa, mutta katsojan päässä niiden välille syntyi tarinallinen yhteys. Jahka liikkuvien kuvien alkushokista oltiin päästy yli, olimme kuin luodut katsomaan elokuvia.

Mitä Transformersissa sitten on, mitä vaikkapa Edwin S. Porterin Suuressa junaryöstössä (1903) ei? Keskeiset lisäelementit on helppo listata: ääntä, väriä ja haluttaessa jopa kolmiulotteisuutta. Jos tarkastelemme leikkauksellista kerrontaa, sen säännöt ovat pysyneet melko samana - mutta Transformers on silmiinpistävämpi nopeampi elokuva.

Englantilainen elokuvatutkija Barry Salt tutki muutama vuosi sitten kuvien kestoa englanninkielisissä elokuvissa sadan vuoden ajalta. Vuonna 1930 elokuvien kuvat kestivät keskimäärin 12 sekuntia, jonka jälkeen ne ovat lyhentyneet radikaalisti - nykyään noin 2,5 sekuntiin.

Koska emme koe suurinta osaa nykyelokuvista vaikeasti ymmärrettäviksi - harva elokuvantekijäkään sitä tahtoisi - hyväksymme sisäänrakennetusti nämä nopeat kuvat tavallisena kerrontana. Yksi yleisesti esitetty syy on mainosten ja MTV:n kyllästämä sukupolvi. Elokuvan kehitystä tutkinut yhdysvaltalainen psykologi James Cutting ei kuitenkaan usko väitteeseen, sillä elokuvien rytmi on nopeutunut Saltin tutkimuksen perusteella nimenomaan tasaisesti vuosikymmen vuosikymmeneltä - eikä MTV:n läpimurto vuonna 1982 näy tilastoissa töyssynä mihinkään suuntaan.

Cutting väittääkin, että muutoksen taustalla ovat hienovaraisemmat muutokset tavassamme kertoa elokuvia. Tutkiessaan kuvia syvemmin hän havaitsi, että vanhoissa elokuvissa on yleensä enemmän hahmoja yhtä kuvaa kohden - joten katsojille tuli luonnollisesti antaa enemmän aikaa katsoa kuvaa. Cutting laski, että jokainen hahmo lisää kuvan kestoa keskimäärin noin puolitoista sekuntia.

Mitä yksinkertaisempi kuva on, sen nopeammin katsetta voi ohjata ja kuvia esittää. Lyhyen, mutta jo kulttimaineeseen nousseen uran tehnyt animeohjaaja Satoshi Kon kertoi haluttomuudestaan tehdä live action -elokuvia, koska hänen leikkaustahtinsa olisi ollut niihin liian nopea. Videobloggaaja Tony Zhou vertasi Konin kuvia vastaaviin kohtauksiin näytelmäelokuvissa ja huomasi, että Kon saattoi tyyliään yksinkertaistamalla käyttää jopa puolet nopeampia kuvia kuin muut. "Wes Andersonin voi nähdä tekevän samaa näytelmäelokuvissa: hän riisuu välikuvistaan asioita, jolloin ne voi lukea nopeammin."

Milloin leikkaaja sitten tietää leikata kuvasta toiseen? Veteraanileikkaaja Walter Murch (Ilmestyskirja. Nyt, Englantilainen potilas, Jarhead) väittää kuvan keston määrittävän suoraan, kuinka paljon katsoja ehtii ajatella. Kun kuva vaihtuu, vaihtuvat myös ajatukset. Leikkaaminen on tehokas manipulointikeino: annetaan katsojalle joko tilaisuus oivaltaa jotain, tai viedään ajatukset pois tarjoamalla jotain täysin uutta.

Ehkäpä vastakohtaisesti voisi ajatella, että jokainen leikkaus on pieni purkaus kerronnallisessa jännitteessä ja kiireinen leikkausrytmi saattaa johtua myös tylsästä kuvasuunnittelusta: leikataan nopeasti pois, koska kuva ei tarjoa mitään. Jos kuva on hyvin suunniteltu, se voi pitkään kestäessään sisältää huomattavan määrän tapahtumia ja rakentaa jännitettä tehokkaammin kuin leikkaamalla. Harva unohtaa vaikkapa Alfonso Cuarónin ja Emmanuel Lubezkin teknisiä taidonnäytteitä Gravityn tai Children of Menin pisimmissä, mieleenpainuvissa kuvissa.

Oli miten oli, luemme katsojina näitä kuvia jatkuvasti tarkemmin - huomaammehan vanhojen propagandafilmien keinot ja tarkoitusperät hetkessä koomisen läpinäkyvinä. Ei olisi siis ihme, jos parin vuosikymmenen kuluttua nykyelokuvan hienovaraiset tuotesijoittelut näyttäytyisivät meille kömpelönä mainontana.

Miten elokuva sitten jatkossa voisi kehittyä? Kolmiulotteisuuden saralla varmasti vielä paljonkin. Monista juuri Transformers - Tuhon aikakausi tuntui 3D-kokemuksena sekavalta, sillä katseemme liikkuu kolmiulotteisessa kuvassa verkkaisemmin. Niitä ei kuitenkaan leikata tällä hetkellä rytmiltään hitaammiksi kuin kaksiulotteisia versioita.

Ajan myötä ei kenties tarvitsekaan.

Lähteet: Wired: Cinema is Evolving, Tony Zhou: Every Frame a Painting, Walter Murch: In the Blink of an Eye, Cutting Edge: The Magic of Movie Editing

Jussi Sandhu 02.10.2014 klo 13:42

Uusimmat artikkelit

Tervetuloa, Chucky 2.0!

Vuoden 1988 kauhujännäri Child's Play innoitti peräti kuusi jatko-osaa, jotka kehittivät ja laajensivat lastenlelusta tappajaksi muuttuvan riivatun nuken mytologiaa mitä oudoimmilla ja viihdyttävimmillä tavoilla.Uusi Child's Play lähtee liikkeelle siitä, miten riippuvuus esineistä voi lähteä käsistä ja luottamus moderniin teknologiaan muuttuu painajaiseksi.

Jouni Vikman

Will Smith lupailee suuria

Tarjoaako Gemini Man jotain uutta ja ihmeellistä?

Jouni Vikman

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...