Elokuvaa aamuyön auringossa

"Et sinä tuolla tee mitään", kertoi etupenkin elokuvaopiskelija, kun pakkasin aikoinaan reppuuni netistä printtaamaani aikataululehtistä. "Sodankylässä ohjelmisto menee joka päivä uusiksi, ei sitä kannata etukäteen suunnitella."

Sanat kaikuivat päässäni, kun ympyröin itsepintaisesti tänäkin vuonna ohjelmakartasta itselleni pari ehdotonta tärppiä: Kadonneen aarteen metsästäjät olisi ainakin nähtävä filmiltä, samoin Olemisen sietämätön keveys. Ja Claire Denis'n aamukeskustelu. Retkikuntamme ehtisi olla paikan päällä vain torstaista lauantaihin, joten vähintään Invasion of the Body Snatchers jäisi katsomatta. Sodankylä voi olla fanille sekä taivas että helvetti.

Säyseistä, mutta petollisen hyvin maantiehen maastoutuneista porolaumoista huolimatta saavuimme turvallisesti Sodankylään keskiviikon ja torstain välisenä yönä puoli kahden aikaan. Teltattomille reissaajille budjettimajoitus löytyy paikallisesta koulusta, joka veloittaa nykyään 20 euroa yöltä, mutta ystävällinen henkilökunta päästi seurueemme sisään saman tien veloittamatta puolikkaasta yöstä.


Lämmitetty koulu tuntui luksukselta etenkin seuraavana aamuna, kun teltassa yöpyneet tutut valittelivat kylmää. Napapiirin yöpakkasten positiivinen puoli on kuitenkin se, että hyttysiä ei näkynyt missään.


Torstai: Suomalaisesta Taksikuskista italialaiseen värisinfoniaan


Korkkasin festarinäytökset käsikirjoittajana yleisemmin tunnetun Jan Forsströmin esikoispitkän ohjauksen ensi-illalla. Silmäteräksi ristitty elokuva oli saanut lopullisen muotonsa vasta noin viikko takaperin ja sai yleisöltä näytöksessä erittäin lämpimän vastaanoton. Tekijä itse kuittasi monia elokuvan kiiteltyjä osa-alueita vaatimattomasti budjetin sanelemiksi pakotteiksi; onhan halvempaa palkata näyttelijöiksi kavereita ja leikata itse.


Silmäterä tuo uhkaavan huoltajuusaiheensa ja käsittelytapansa vuoksi paikoitellen mieleen Zaida Bergrothin ohjaaman Hyvä poika -elokuvan, jonka Forrström on Silmäterän tavoin myös käsikirjoittanut ja leikannut. Siinä, missä Bergroth loistaa näyttelijäohjaajana, Forrströmin ansiot tuntuvat olevan juuri tarinan kuljettamisessa. Myöhemmin kotimaisten tekijöiden keskustelussa Forrström myös paljasti hauskana yksityiskohtana kopioineensa elokuvan rakenteen Taksikuskista, mitä on tosin ulkopuolelta miltei mahdoton päätellä.


Philip Kaufmanin keskiviikkoisen Invasion of the Body Snatchersin väliinjääminen alkoi kaiverrella yhä enemmän, kun herran aamukeskustelu osoittautui varsin mielenkiintoiseksi. Kaufmanin filmografiassa on hämmentävän laaja skaala erilaisia töitä Valiojoukosta Quillsiin. Tekijä ei alkujaan aikonut elokuvista itselleen uraa, vaikka katselikin niitä nuorena paljon. Vasta matkat Eurooppaan ja historialliset kosketuspinnat tarinoihin saivat hänet innostumaan.


Niiden vaikutus näkyi etenkin samana iltana esitetyssä Olemisen sietämättömässä keveydessä, jonka ydintapahtumana toimii huumaavan kauniisti arkistomateriaalien avulla rakennettu Prahan kevät. Alustuksessaan Kaufman korosti erityisesti elokuvan roolia sen päästyä levitykseen sammuvassa Neuvostoliitossa, missä tekijä koki elokuvan radikaalisti muovanneen yleisönsä ymmärrystä lähihistoriasta ja erityisesti Tšekkoslovakian miehityksestä.


Ennen kaikkea elokuva oli kuitenkin kerronnallisesti festivaalin säväyttävimpiä esityksiä: itäeurooppalainen valo ensin Sven Nykvistin linssin, sitten Walter Murchin leikkaamon ja lopulta romanttisesti vanhentuneen filmikopion läpi nähtynä on jotain, mikä saa nostalgiaan vietävissä olevan elokuvanörtin sukat hyrräämään.


Kaufmanin jälkeen oli siirryttävä Ison teltan jonoon. Jälkiviisaana voinee jälleen todeta, että vaikuttavan elokuvan jälkeiset pari tuntia olisi pitänyt pyhittää rauhassa näkemänsä sulatteluun, mutta Grease-karaokenäytöksen liput oli ostettu etukäteen ja ne polttivat jo takataskussa. Oman nimikkokatunsa hiljattain Sodankylään saanut Peter Von Bagh saapui telttaan muistuttamaan seuraavan päivän Iskelmäketju-näytöksestä festivaalin karaokekohokohtana, "sillä kyllähän Hannes Häyrisen elokuvat aina voittavat amerikkalaisen imperialismin tuotteen".


Greasen varsinainen esittelijä, kriitikkoguru Olaf Möller, keskittyi mehustelemaan ennen kaikkea Randal Kleiserin ohjausta ja filmografiaa yleisesti; hän päätteli Kleiserin olevan muun muassa John Watersin lempiohjaaja siksi, että hänen sinänsä koominen tuotantonsa ei ole koskaan itseisarvoisesti kitschiä, vaan ponnistaa aina vilpittömistä lähtökohdista. Sen vilpittömyyden otti myös Grease-yleisö näytöksessä omakseen peittäen haltioituneella yhteislaulullaan sekä Newton-Johnin että Travoltan.


Aamuyön sarastaessa alkoi jo hiukoa, joten ennen toiseksi viimeistä näytösaikaa puikkelehdin nopeasti pian sulkeutuvaan grillitelttaan. Viime reissun lämpimimmät kulinaristiset muistikuvat kohdistuivat yön pikkutunteina popsittuihin herkkumakkaroihin, jotka auttaisivat kahvin kanssa läpi pahimman väsymyksen. Pettymys oli suunnaton edeltävän asiakkaan ostettua teltan viimeisen makkaran. Paikkasin suunnitelmaani kuivalla sämpylällä ja hipsin kahvi läikkyen pieneen telttaan Suspirian takariviin, Goblinin kellopelin jo soidessa alkutekstien päällä.


Argenton kauhuvirstanpylväs on tullut katsottua aiemmin epäsuotuisissa olosuhteissa DVD:ltä, joten en osannut lainkaan odottaa sen voimakkuutta illan viimeisenä elokuvana. Suspirian näkeminen filmiltä on malliesimerkki elokuvasta värielämyksenä, jota digiprojisointi harvoin kykenee tarjoamaan. Sodankylän puna-sinisävyinen teltta ja viilenevä kesäyö tarjosivat upealle kopiolle unohtumattoman esitysympäristön.


Perjantai: Turistioppaasta tekstityksiin


Perjantai ei vastoin ennakko-odotuksia alkanutkaan Claire Denis'llä, sillä tuore ohjelmakartta oli siirtänyt ohjaajan aamukeskustelun sunnuntaille. Korvaava Jan Troell hävisi kiinnostavuuskisassa lisäunille, joten oma ohjelmistoni alkoi vasta puoli neljän aikoihin elokuvateatteri Lapinsuussa.

3x3D on kolmen lyhytelokuvan kokeilu, jossa Peter Greenaway, Jean-Luc Godard ja Edgar Pêra tutkivat kolmiulotteisen elokuvan vaikutusta yleisöön ja kuvien tulkintaan. Bagh alusti loppuunmyydyn näytöksen lämpimällä paatoksella: "Alan täydellinen omistautuminen tälle tekniikalle on lapsellista. Sen valtakausi ei silti taaskaan tule kestämään kauaa, sillä ihmiset eivät pidä 3D-laseista. [...] Mutta 3D voi myös olla taiteellinen formaatti, kuten jo Hitchcock todisti 50-luvulla. Täydellinen rikos on paljon vaikuttavampi kolmi- kuin kaksiulotteisena."

Elokuvista kiinnostavin 3D-formaatin kannalta lienee Greenawayn ensimmäinen segmentti "Just in Time", jossa kamera vaeltaa Portugalilaisen Guimaraesin kaupungissa historian kerrostuessa näkyväksi kuviin. Vaikutelma on sisällöllisesti pahimmillaan lähellä 90-lukulaista Encarta CD Rom -kokemusta, mutta siirryttäessä eri aikatasoilla liikkuvaan split screeniin 3D-kerronta paljastaa itsestään yllättävän ja uudenlaisen potentiaalin.

Edellisen päivän helle muuttui pilviseksi piskotteluksi. Pienessä teltassa seuraavaksi pyörinyt, Saudi-Arabialaisen Haifaa Al-Mansourin debyyttiohjaus Wadjda edustaa Sodankylälle melko tyypillistä esityspoimintaa Lähi-idästä. Tarinassa 11-vuotias nimipäähenkilö haluaa polkupyörän, mutta sen tarpeellisuudesta tytölle tulisi vakuuttaa äidin lisäksi koko islamistinen yhteiskunta. Wadjdan juoni on yksinkertainen ja hivenen ylipitkä, mutta sen hahmokerronta on onnistunutta ja uskontoon kohdistuvat kuitit rohkeudestaan huolimatta vilpittömästi esitettyjä. Tekijäjoukon nimekkäin osapuoli lienee säveltäjä Max Richter, jonka musiikilliset teemat tuntuvat alleviivaavan turhan uhkaavasti muuten hienovaraisesti käsiteltyjä aiheita.

Sateen yhä yltyessä riensin jälleen isoon telttaan. Kadonneen aarteen metsästäjien näytöksessä ei käsikirjoittaja Kaufmanin alustuksia kuultu ja isossa teltassa oli muutenkin väljää; tekijävieraille yhtäaikaisesti järjestetyt lavatanssit olivat selvästi vieneet veronsa. Paikalle saapunut väki kuitenkin tunsi selvästi indianajonesinsa, eikä edes myrskyn piiskaama, vuotava katto uhannut toimintaseikkailun tunnelmaa - päinvastoin. Kadonneen aarteen metsästäjät oli edelleen äärimmäisen charmikas seikkailu vihattavia natsipaskojaan myöten, ja väliaplodit lensivät teltassa tasaisin väliajoin.

Aamuyön sarastaessa alkoi jälleen hiukoa, joten suuntasin virheistäni viisastuneena grilliteltalle noin tuntia aiemmin kuin eilen. "Kahvila suljettu tulvan vuoksi", luki kyltissä. Ei makkaraa.

Päävieraisiin lukeutuvan romanialaisen Cristian Mungiun esikoispitkä, Occident, oli ajoitettu alkamaan vain tunteja ohjaajan saavuttua paikan päälle, jotta hän voisi itse pohjustaa näytöksen. Mies käveli mikrofonin eteen väsyneenä mutta hyväntuulisena, todeten sateisen Sodankylän näyttävän melko lailla siltä mitä hän odottikin. "Tekstasin tietenkin autossa istuessani lapsilleni, että olen joulupukin kotipaikassa."

Occidentia Mungiu itse ei ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen, ja luonnehti sitä miltei kainostellen vastavalmistuneen elokuvantekijän pyrkimyksenä miellyttää yleisöä. Teos pääsikin ilmestyessään Cannesiin, sai siellä hyvän vastaanoton ja auttoi tekijäänsä eteenpäin uralla, joka on sittemmin poikinut koko lailla synkempiä teoksia. "Vanhemmiten kai katkeroituu", hän kommentoi hymyillen.

Mungiu ei univajeensa vuoksi itse jäänyt katsomaan Occidentia, mikä oli onni: vasta filmikopion lähdettyä pyörimään kävi ilmi, että romaniaksi puhutussa elokuvassa ei ollut minkäänlaisia tekstityksiä. Yleisö odotteli teltan hämärässä parisenkymmentä minsaa, kunnes tilan valaisi... huonosti kompressoitu DVD-kopio.

Yksi talkoolaisista juorusi seuraavana päivänä Mungiun hajonneen palasiksi esityksestä kuultuaan. Ehkä katkeroitumiseen on syynsä.


Lauantai: Köyhyysbingoa ja suuria lupauksia

Vaikka Wadjda oli periaatteessa tyypillinen festivaalielokuva Lähi-idästä, se onnistui vetoamaan katsojansa empatiaan. Georgialainen In Bloom sen sijaan tarjosi valitettavasti lauantaiaamuun lähinnä viihdyttävän ajatusleikin tuotannoiltaan marginaalisten elokuvamaiden näytöksissä pelattavasta erikoisbingosta. Juoneltaan yksinkertainen kasvutarina, check. Perhekonflikti ruokapöydässä, check. Päähenkilön punnitseva katse ulos raitiovaunusta, check. Kohtaus jalkapallokentällä, check. "Et voi koska olet tyttö", check.

Toisaalta In Bloomissakin on sitä, mikä pian seuranneessa kotimaisten tekijöiden keskustelussa huomioitiin puuttuvaksi juuri monista kotimaisista elokuvista: tilaa katsojan omille ajatuksille. Se ei kulkenut pakotetusti automaattivaihteella.

Paneelissa Krista Kosonen kritisoi erityisesti lukemiaan käsikirjoituksia, jotka on ahdettu täyteen tunnetiloja, sitoen näyttelijän kädet. Forsström avasi tähän mahdollista syytä pitkällisestä tuotantoprosessista: kaikki puretaan ensin auki käsikirjoitukseen, josta sitten tiivistetään lopulliseen elokuvaan vain olennainen. Kerron sinulle kaiken -elokuvan vastikään ohjannut Simo Halinen muistutti terävästi, että havaittuihin ongelmiin ei kuitenkaan tulisi etsiä vain yhtä selittävää ratkaisua. "Olisi hyvä, että täällä tehtäisiin elokuvia mahdollisimman monella eri tavalla. Suomalainen helmasynti on yleensä korjata asiat pakottamalla ne yhteen muottiin."

Tietäen, että seuraavaksi edessäni olisi reissun viimeinen elokuvanäytös, päätin viimein lunastaa makkarani. Kipitin Lapinsuun vastaiselle grilliteltalle ja tilasin.

"Oivoi, makkaroita ei paisteta vielä. Poronakkeja saa."

Kompromissin oli riitettävä. Siirryin poronakki kourassa koululle, jossa pyöri Mungiun muuallakin Suomessa nähtävä tuorein elokuva, Yli vuorten. Tositapahtumiin perustuvan luostaritarinan yksittäiset kohtaukset on rytmitetty taitavasti, mutta ohjaaja varoitteli miltei anteeksipyytelevään sävyyn alustuksessaan elokuvan olevan erittäin pitkä.

Näytöksen jälkeen seuranneessa haastattelutilaisuudessa Mungiu kertoi, että alkuperäinen käsikirjoitus oli peräti 240-sivuinen ja vastasi noin neljän tunnin elokuvaa. Kuvattua materiaalia oli erittäin haastava lyhentää, koska jokainen kohtaus on kerrottu vain yhdellä kuvalla. "Uskon, että tämä on paras versio elokuvasta, mutta jouduimme jättämään pois mielestäni paljon hyviä kohtauksia. [...] Kun elokuvan DVD julkaistiin Romaniassa, järjestimme erityisnäytöksen, johon sisällytettiin kaikki kohtaukset. Sekin kyllä toimi, omalla tavallaan."

"Vielä me sen täällä näytämme", haastattelija lupasi.

Lisäsin nelituntisen Mungiun mielessäni tulevien vuosien tärppeihin.

Vaikka eihän sitä kannata etukäteen suunnitella.


Kuvat: Santeri Happonen, Mikko Helmanen, Taru Kalvi, Pauliina Leikas / msfilmfestival.fi

Jussi Sandhu 19.06.2013 klo 22:28

Uusimmat artikkelit

Tervetuloa, Chucky 2.0!

Vuoden 1988 kauhujännäri Child's Play innoitti peräti kuusi jatko-osaa, jotka kehittivät ja laajensivat lastenlelusta tappajaksi muuttuvan riivatun nuken mytologiaa mitä oudoimmilla ja viihdyttävimmillä tavoilla.Uusi Child's Play lähtee liikkeelle siitä, miten riippuvuus esineistä voi lähteä käsistä ja luottamus moderniin teknologiaan muuttuu painajaiseksi.

Jouni Vikman

Will Smith lupailee suuria

Tarjoaako Gemini Man jotain uutta ja ihmeellistä?

Jouni Vikman

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...