Filminostalgiaa puolalaisittain

Vuoden 2012 Camerimage-elokuvausfestivaalin Puolan Bydgoszczissa avaa Christopher Kenneallyn ohjaama Side by Side. Pian valkokankaalle ilmestyy kaksi festivaalin päävierasta.

Keanu Reeves: Oletko luopunut filmistä?

David Lynch: En lupaa mitään, Keanu, mutta luulisin niin.

Tähän asetelmaan kiteytyy tämänvuotinen teemakysymys: miten käy filmin?

Elokuvauksen maailmassa filmi ja digitaalinen formaatti elävät tällä hetkellä rinnakkain, vaikka jälkituotannossa siirtymävaihe on jo ohi: elokuvia ei enää leikata filmillä ja suurin osa teattereista hoitaa projisointinsa nykyään digitaalisesti. Lynchin Inland Empire ja Mannin Collateral olivat näkyviä ensiaskeleita tiellä digitaaliseen, mutta nykyään ero filmiin on hiuksenhieno. Melancholia, Drive ja Skyfall on kaikki kuvattu Arrin digitaalisella Alexa-kameralla, mitä olisi vielä muutama vuosi sitten ollut vaikea uskoa.

Dokumentin ja sitä läpi festivaaliviikon seuranneen keskustelun suunta on miltei yksimielinen: viiden vuoden säteellä miltei kaikki kuvataan digitaalisesti. Vanhan koulukunnan itkuvirret elokuvan kuolemasta tuntuvat kuitenkin lähinnä koomisilta; vaihtoehtonahan filmi ei ole vielä katoamassa mihinkään. Reevesin keskustellessa elokuvan jälkeen Joel Schumacherin kanssa vanha ohjaaja vitsailee: "Tietenkin joku keksii vuosien päästä kuvata elokuvan filmille, koska kukaan muu ei sitä enää tee, ja ihmiset tulevat katsomaan sitä kuin Jeesus olisi astunut ristiltä. Filmi saa vielä renesanssinsa, samoin kuin muoti ja historia toistavat aina itseään."

Lisäksi filmi on vielä ainakin yhdessä työvaiheessa korvaamaton: elokuvien arkistoinnissa. Digimurroksen tultua Hollywoodiin elokuvia on pyritty arkistoimaan digitaalisesti, mutta kovalevyt eivät ole kestäneet aikaa filmikeloja vastaavalla tavalla. Sen seurauksena on olemassa suhteellisen uusiakin elokuvia, kuten Panic Room, joiden master-kopiota ei yksinkertaisesti enää ole olemassa kovalevyn petettyä. Varman päälle pelaavat studiot satsaavat siis pitkän tähtäimen säilytyksensä yhä filmiin, eikä vakavasti otettavaa haastajaa sille digimaailmasta ole toistaiseksi kuulunut.

Ehkä mielenkiintoisimman kysymyksen formaattikeskusteluun asettaa lopulta Technicolorilla työskentelevä Charles Herzfeld. Hän huomauttaa, että toistaiseksi digitaalinen kuva on pitkälti omistautunut emuloimaan filmin muotoa, mutta hyvin pian ollaan pisteessä, jossa digin erottelukyky, väriskaala ja dynamiikka ajavat filmin ohi. "Mikä on silloin uusi standardi, jota vasten vertaamme kaikkea tekemäämme?"

Mikä ikinä se onkaan, se tulee olemaan korvattavissa.

Täydellisiä, tyhjiä kuvia

Kiihkeimmillään kuvausformaattikeskustelu jää ääripäiden inttämiseksi harvan kiinnittäessä huomiota siihen, miten formaattien eroilla voidaan korostaa elokuvien sisällöllisiä teemoja. Nähtyään Social Networkin kliinisenä sykkivät miljööt on vaikea ajatella niitä orgaaniselle ja tekstuureiltaan elävälle filmille kuvattuna. Toisaalta Steve McQueenin Shame käyttää 35-millistä filmiä onnistuneesti juuri kylmän bisnesmaailman luomiseen, sujauttaen samalla valikoituihin kuviin aavistuksen lämpöä.

Vuosittain jättimäisiä harppauksia ottanut digitaalikuvaus on tietenkin tuonut uudenlaisia mahdollisuuksia myös pienten budjettien parissa työskenteleville. Side by Sidessa videota kuvaavat DSLR-järjestelmäkamerat sivuutetaan kuitenkin tylysti. Kuvaaja Geoff Boyle toteaa jyrkästi: "Ne kehitettiin AP:n reporttereille, jotta nettiin olisi helppo tuottaa uutisvideoita. Muuhun ne eivät yksinkertaisesti kelpaa."

Canonin 7D:llä on kuitenkin kuvattu pitkiä elokuvia; muun muassa Bergrothin kotimainen Hyvä poika sekä Mike Figgisin uusin työ, Suspension of Disbelief. Elokuvansa yhteydessä seminaarin pitänyt Figgis ihmettelee avoimesti yleistä ilmapiiriä, joka on keskittynyt hänen mielestään pikselikisaan ja täydellisten kuvien tavoittelemiseen. "Nykyään elokuvissa näkee tavattomasti kuvia, jotka ovat itsessään tavattoman teräviä ja kauniita mutta eivät tarkoita mitään. Tyhjiä kuvia. Minusta 7D on jo yksin budjettisyistä uskomaton vehje. En usko, että sellaisia elokuvia kuin Suspension of Disbelief olisi voinut tehdä ennen tätä teknologian murrosta", hän puolustaa.

Digitalisoituminen tuokin varmasti mukanaan uusia tekijöitä, kun resursseja on helpompi paitsi saada käsiinsä, myös ottaa teknisesti haltuun. David Lynch kommentoi: "Kaikilla meillä on ollut jo pitkään kynä ja paperia, mutta kuinka monta mestariteosta siihen nähden on kirjoitettu? Nämä kaikki ovat vain työkaluja."

Mestareita muistellen

Festivaalikävijän näkökulmasta luontevin tapa tarkastella formaatteja on käydä näytöksissä, missä projisointi tapahtuu uusien elokuvien kohdalla yleensä digitaalisena 2K DCP:nä ja vanhat kopiot näytetään filmiltä.

Leijonanosa filmielokuvista on kuvattu 35-milliselle, joten Paul Thomas Andersonin 70-millisenä kuvattua kuopusta, The Masteria, voitaneen pitää melkoisena poikkeustapauksena. Paikalle saapunut kuvaaja Mihai Malaimare Jr. harmittelee festivaalin esityskopion olevan tästä huolimatta digitaalinen 2K. "Tätä on vaikea selittää, mutta nähdessänne 70-millisen ymmärtäisitte eron. Varsinkin siniset sävyt näyttävät siinä upeilta", hän kertoo. Perfektionistin surusta huolimatta The Master näyttää 2K:nakin tyrmäävältä; lähdeformaatilla on epäilemättä väliä. Voi silti vain toivoa, että The Masterista nähtäisiin Suomessakin vielä 70-millinen kopio; elokuva-arkisto järjesti Bio Rexissä syksyllä Terminator 2 -elokuvasta 70-millisen näytöksen, mutta elokuvan lähdeformaatin ollessa 35-millinen kuvanlaatu ei suurennoksesta näkyvästi hyötynyt.

David Lynchin retrospektiivi ja etenkin priimakuntoisena kopiona nähty Eraserhead hyötyy filmin luomasta tunnelmasta hurjasti. On yllättävää, että jopa halvoilla digitaalikameroilla kuvattu Inland Empire saa yleisöltä erityiskiitosta visuaalisuudestaan filmiltä katsottuna. Oleellista on, että filmi kuluu, mutta se myös elää. 2K:lta esitetty kilpailusarjan uutuuselokuva Broken (Rufus Norris, 2012) on kuvattu filmille (ja kerrottu poikkeuksellisen kauniisti), mutta digitaalitekniikka ei tunnu tavoittavan filmin sävykkyyttä täysin.

Savidesia muistelevat omien työryhmäläisten ohella Ed Lachman, Anthony Dod Mantle, Gus van Sant ja Christopher Doyle. Kuva: Ville Hakonen

Syksyllä poisnukkunut kuvaajalegenda Harris Savides jakaa Gus van Santin kanssa duo-palkinnon ohjaajan ja kuvaajan ansiokkaasta yhteistyöstä. Lämminhenkisten muistotilaisuuksien lisäksi Savides on läsnä van Santille kuvaamansa Young Death -trilogian näytösten muodossa. Ne ovat visuaalisesti filmielokuvaa huumaavimmillaan, joskin Savidesilta olisi nähnyt mieluusti myöskin vaikkapa näytöksellisen musiikkivideoita.

Camerimagen musiikkivideotarjonta on nimittäin ollut vuosi vuodelta laajempi. Juhlavuotena kilpasarjan voitosta kisaa 20 musiikkivideota, joiden kalustot vaihtelevat 8-millisestä Alexaan ja puitteet pienoismallistudiosta autostuntteihin aavikolla. Voiton vie kuitenkin hämmentävän positiivisena yllätyksenä Die Antwoordin I Fink U Freeky, joka latoo kameran eteen sarjatulena täydellisen absurdia ja häiritsevää kuvastoa. Kisailu ja formaatit sikseen: musiikkivideoiden näkeminen valkokankaalta on aivan liian harvinaista herkkua.

Martin Scorsese muistuttaa Side by Sidessa osuvasti: "Lopultahan elokuvan vihoviimeinen tekijä on näytöksen projektionisti. Lähtökohta ei juuri auta, jos kuva esitetään epätarkasti tai väärässä kuvasuhteessa." Sanat kaikuvat kipeinä mieleen, kun Nestor Almendrosin retrospektiivissä nähtävä Days of Heaven rullataan filmiltä käyntiin väärillä maskeilla ja heikkokuntoisella ääniraidalla, jonka dialogista ei ota selkoa.

Elokuvat on tehty nähtäviksi teatterissa, mutta kollektiivinen kokemus on sekin kun Camerimagen yleisö äänestää jaloillaan.

Jussi Sandhu 05.12.2012 klo 22:55

Uusimmat artikkelit

Tervetuloa, Chucky 2.0!

Vuoden 1988 kauhujännäri Child's Play innoitti peräti kuusi jatko-osaa, jotka kehittivät ja laajensivat lastenlelusta tappajaksi muuttuvan riivatun nuken mytologiaa mitä oudoimmilla ja viihdyttävimmillä tavoilla.Uusi Child's Play lähtee liikkeelle siitä, miten riippuvuus esineistä voi lähteä käsistä ja luottamus moderniin teknologiaan muuttuu painajaiseksi.

Jouni Vikman

Will Smith lupailee suuria

Tarjoaako Gemini Man jotain uutta ja ihmeellistä?

Jouni Vikman

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...