Kuvaa musiikille vai musiikkia kuvalle?

Taiteellisella kunnianhimolla on tapana ajaa taiteilijasieluja monenlaiseen itseilmaisuun: elokuvaohjaajat levyttämään musiikkia, näyttelijöitä kameran taakse ja artisteja teatterin lavalle ja vaatesuunnitteluun. Viimeisin muusikoiden elokuvallinen aluevaltaus on kotimaasta ponnistava Nightwish-elokuva Imaginaerum, mutta taiteellisen musiikkielokuvan perinne menee pitkälle populaarimusiikin historiaan. 



Kaikki sai alkunsa jo silloin kun nuorisolle suunnattu pop-musiikki syntyi - Elvis näytteli uransa aikana 33:ssa pitkässä elokuvassa ja kolmessa tv-ohjelmassa. Elvis kuitenkin esiintyi fiktioelokuvissaan roolihahmossa, eivätkä elokuvat kertoneet hänestä, vaikka sellaiset tunnetut artistin hitit kuin Love Me Tender ja Jailhouse Rock nousivatkin nimenomaan elokuvista.

The Beatles oli uranuurtaja musiikkielokuvassakin, se oli ensimmäinen bändi joka teki viisi pitkää, fiktiivistä elokuvaa periaatteessa täysin itsestään. Näistä viidestä ainoa taiteellisesti pääosin bändin tuottama elokuva oli Magical Mystery Tour vuodelta 1967. Paul McCartneyn alkuperäisiin ideoihin perustuva elokuva oli bändin osittain ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja leikkaama.

Myös 1970-luvun megabändit toivat musiikkiinsa uuden ulottuvuuden kulttiasemaan nousseilla elokuvilla, joista mainittavimmat lienevät The Whon samannimiseen albumiin pohjaava psykedeelinen Tommy vuodelta 1975, Led Zeppelinin fantasiakohtauksilla väritetty konserttielokuva The Song Remains the Same vuodelta 1976 sekä Pink Floydin yhden miehen ahdistusta käsittelevä, myös samannimisen albumin pohjalta tehty The Wall vuodelta 1982.




MTV valtaa markkinat

1980- ja 1990-lukujen aikana musiikkielokuvien tuotantotahti hiipui yhdestä ilmiselvästä syystä - Music Television saapui kanavataajuuksille vuonna 1981. Ensimmäistä kertaa koskaan bändeille tarjottiin virallinen alusta omaa musiikkia ja liikkuvaa kuvaa yhdistelevien teosten esittämiseen. Merkittävimmät pitkät, esittäjiensä ääntä ilmentävät musiikkielokuvat 80-luvulta ovat Princen Purple Rain vuodelta 1984 ja Michael Jacksonin Moonwalker-antologia vuodelta 1988.

Prince julkaisi purppurasateelleen myös Graffiti Bridge -nimisen jatko-osan vuonna 1991. Huomattavasti edeltäjäänsä vähemmälle huomiolle jäänyt elokuva floppasi pahasti lippuluukuilla ja saavutti useita Razzie-ehdokkuuksia mm. huonoimmasta elokuvasta, huonoimmasta näyttelijästä (Prince) ja huonoimmasta ohjaajasta (Prince).



1990-luvun alkupuoliskolla jalansijaa taiteellisilta musiikkielokuvilta veivät näyttävät, juonelliset musiikkivideot. Esimerkiksi Guns N' Rosesin, Aerosmithin ja Bon Jovin dramaattiset, usein traagisesta rakkaudesta tai intohimosta kertovat musiikkivideot toimivat kuin musikaalisina lyhytelokuvina, ja niitä tähdittivätkin usein aikansa Hollywood-tähdet. Varsinaisia artisteista kertovia, fiktiivisiä musiikkielokuvia ilmestyi huomattavasti vähemmän, ja niiden kohdeyleisö tuntui siirtyvän intohimoisista megafanaatikoista nuoriin ja kuluttaviin fanilaumoihin. Vuosikymmenen suurin hitti oli Spice Girlsien Spice World -elokuva vuodelta 1997, joka kertoi maanmiestensä Beatlesien A Hard Day's Nightin tapaan bändin villistä "arjesta" komediallisen pseudodokumentaarisesti. Toisin kuin monet muut artistit aiemmilla vuosikymmenillä, spaissarit eivät elokuvansa taiteellisuuteen vaikuttaneet sen enempää kuin muuhunkaan tuotteistettuun uraansa. Nuorille faneille suunnatut musiikkielokuvatuotteet jatkuivat 2000-luvulla. Disney Channelin Camp Rock ja Camp Rock 2 -elokuvat vuodelta 2008 ja 2010 takoivat kanavansa katsojaennätyksiä Jonas Brothers -veljesbändi keulakuvanaan, vaikka veljekset nähtiinkin elokuvissa täysin fiktiivisissä roolihahmoissa.



Musiikkivideo - musiikin kuvitusta vai elokuvataidetta?



Pitkät musiikkivideot tarjoavat oman mielenkiintoisen mallinsa jonnekin lyhytelokuvan, musiikkivideon ja pitkän elokuvan välimaastoon. TV:n videopyöritykseen puolen tunnin videolla ei ole asiaa, eikä niitä elokuvateatterissakaan nähdä. Tämän hetken pitkien videoiden kunnianhimoisen ja korkean tason huomioon ottaen se on harmi.

Esimerkiksi Kanye Westin yli 30-minuuttinen, usealla biisillä varustettu Runaway-musiikkivideo-lyhytelokuva ja Lady Gagan 20-minuuttinen Marry the Night ovat visuaalisesti niin näyttäviä, elokuvallisia taidonnäytteitä musiikin ja liikkuvan kuvan yhdistämisestä, että niille toivoisi löytyvän selkeästi omat fooruminsa ja katsojansa. Itse kyseiset videonsa ohjanneet West ja Gaga edustavat kuitenkin niin vahvasti tämän hetken populaarikulttuurin suuruudenhulluinta visionäärisyyttä, että vähintään toiselta heistä uskaltaneen odottaa pitkää elokuvaa lähivuosina.



Yksi mielenkiintoisimpia musiikkivideota ja lyhytelokuvaa yhdistelevä projekti on R. Kellyn Trapped in the Closet -sarja, minkä mies aloitti vuonna 2005. Kellyn hip hop oopperaksi kuvaama kappale pitää sisällään 40 osaa, joista tällä hetkellä on julkaistu 22 biisin sanojen mukaan käsikirjoitettua lyhytelokuvavideota. Videoita on julkaistu vaihtelevilla DVD-julkaisuilla ja esitetty TV:ssä, Suomessa aikoinaan Subilla. Kelly on myös vihjannut, että jaksoja tehdään tulevaisuudessa lisää.



Suomessa hirviöitä ja tuubitukkia 



Kotimaisten bändien ja artistien elokuvien tuotanto on ymmärrettävästi ollut kansainvälistä tuotantoa hiljaisempaa. Suomen kokoisessa maassa harva uskaltaa lähteä tuottamaan näin marginaaligenren elokuvaa tai kykenee keräämään siihen vaadittavaa budjettia. Ison suomalaisen elokuvan budjetti liikkuu yleensä 1,5-2 miljoonan euron ympärillä, mikä on taatusti vähemmän kuin esimerkiksi Westin Runawayn budjetti. Tunnetuimmat kotimaiset esimerkit bändien elokuvista ovat Lordin hirviöhahmojen ympärille luotu Dark Floors -kauhuelokuva vuodelta 2008, tuore Nightwish-elokuva Imaginaerum sekä vanhemmat Leningrad Cowboys -elokuvat.

Lehmipojilla on sikäli poikkeuksellinen tie valkokankaalle, että he esiintyivät ensin Aki Kaurismäen lyhytelokuvissa, ja päätyivät vuonna 1989 Kaurismäen pitkään komediaan Leningrad Cowboys Go America ja tämän jatko-osaan Leningrad Cowboys Meet Moses vuonna 1994.



Kuten Dark Floorsin ja Imaginaerumin pääsääntöisesti kehnoista arvosteluista voi päätellä, pitkä elokuva ei kuitenkaan toimi samoilla lainalaisuuksilla kuin musiikkivideo. Musiikkikappaleen muutaman minuutin pituuden voi kuvittaa visuaalisuudella ja yksinkertaisella draaman kaarella, mutta pitkään elokuvaan tarvitaan muutakin. Tarinan sivuosaan jättävä, kuvaan ja ääneen painottava teos harvemmin kiinnostaa suuria yleisömassoja. Siitä huolimatta ensisijaisesti audiovisuaaliselle elokuvallekin toivoisi oman paikkansa parrasvaloissa - pitkä musiikkivideokin on elokuva. Nyt kun MTV on siirtynyt musiikkikanavasta realitysarjojen pariin, eikä musiikkivideoita kanavalla juuri enää nähdä, saattaa lähitulevaisuudessa siintää toivo musiikkielokuvan uudesta tulemisesta.



Niina Virtanen 29.11.2012 klo 01:35

Uusimmat artikkelit

Tervetuloa, Chucky 2.0!

Vuoden 1988 kauhujännäri Child's Play innoitti peräti kuusi jatko-osaa, jotka kehittivät ja laajensivat lastenlelusta tappajaksi muuttuvan riivatun nuken mytologiaa mitä oudoimmilla ja viihdyttävimmillä tavoilla.Uusi Child's Play lähtee liikkeelle siitä, miten riippuvuus esineistä voi lähteä käsistä ja luottamus moderniin teknologiaan muuttuu painajaiseksi.

Jouni Vikman

Will Smith lupailee suuria

Tarjoaako Gemini Man jotain uutta ja ihmeellistä?

Jouni Vikman

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...