Kausituotteita

Kun elokuu on almanakasta ruksittu, joutuu väistämättä kohtaamaan ovella koputtelevan syksyn. Koulut avautuvat ja puiden lehdet kellastuvat, mutta muutoksia tapahtuu myös elokuvatarjonnassa. Kuten lienet varmaan huomannut, suuribudjettisten efektirymistelyjen julkaisu painottuu kesäaikaan. Jäähyväisinä kesän kovaäänisille energialatauksille tämä artikkeli ottaa selvää tällaisen niin sanotun blockbuster-kulttuurin syntymästä.

Itse sana blockbuster on kotoisin toisen maailmansodan päiviltä, jolloin se viittasi suurituhoisiin pommeihin. Sodan päätyttyä termi alkoi elää omaa elämäänsä, ja alkoi tarkoittaa populaarikulttuuriin jymymenestyjää - kohteina eivät siis olleet niinkään fyysiset talot kuin niissä asuvien ihmisten lompakot.

Kun sodan jäljiltä arkirytmiin palaaminen ja länsimaiden kulutuskulttuurin jälleenrakentaminen entistäkin huikeammalla tarmolla saivat jalansijaa, näille kassamagneeteille oli erityisesti Hollywoodissa kysyntää. 1920-luvun lopulla äänielokuvan käyttöönotosta alkanut Hollywoodin niin sanottu kultakausi veti nimittäin 1950-luvulla viimeisiään, ennen kuin se lopullisesti romahti 1960-luvulla.

Kultakautena Yhdysvaltalaista elokuvateollisuutta ja sitä kautta jopa koko maailman katselutarjontaa nousivat hallitsemaan tehokkaasti järjestetyt Hollywoodin suurstudiot. Ne odottivat sodan jälkeen vaurastuvan työväestön ja keskiluokan käyttävän omaisuuttaan myös elokuviin entistä ahkerammin. Toisaalta vaurauden keskellä kaupaksi käyneet uudet keksinnöt toivat tullessaan yllätyksiä, kuten television yleistymisen: miksi mennä kinoon asti näytöstä varten, kun viihdettä pyörii omassa olohuoneessa? Samaan aikaan bisneksen vanhoja toimintakäytänteitä, kuten katselutarjonnan säätelyä elokuvateattereiden omistamisella, julistettiin laittomiksi.

Hollywood huomasi joutuvansa kamppailemaan katselutarjoajan itsestään selvänä pidetystä valta-asemasta. Studiot halusivatkin tehdä elokuvista jälleen kerran odotettuja tapahtumia. Valkokangasta laajennettiin, äänentoistoa paranneltiin ja elokuvien budjetteja paisutettiin. 1950-luku onkin tunnettu raamatullisista ja historiallisista eepoksista, kuten Ben-Hur ja Spartacus, joiden piti tehdä elokuvateattereista jälleen merkityksellisiä. Ainutlaatuisia elämyksiä pyrittiin tarjoamaan myös 3D-elokuvien avulla.

Kaikki suurtuotokset eivät kuitenkaan olleet automaattisesti blockbustereita: termi ei vielä heijastellut elokuvan tuotantokuluja tai -metodeja vaan yksinkertaisesti tuloja. Jymymenestyksiä etsiessä tuli kohdattiin myös kalliita floppeja, kuten surullisenkuuluisa Kleopatra. Lisäksi suurtuotannot olivat vain hätälääke, joiden tulot eivät riittäneet pitämään vanhaa studiojärjestelmää pystyssä. Sen sijaan sen ulkopuoliset halpistuotannot puhuttelivat uudenlaisuudellaan uutta sukupolvea.

Hollywood onnistui nousemaan raunioistaan vasta 1970-luvun lopulla. Ensimmäisenä sai muuttua ajatus siitä, kenen rooli elokuvantuotannossa oli oleellisin. Kulta-ajan megatuottaja David O. Selznick oli aikoinaan sanonut, että Alfred Hitchcock oli hänen suojateistaan ainoa, jolle hän antoi vallan elokuvan teossa. Nyt ohjaajan rooli korvasi tuottajan keskeisenä pidetyn aseman.

Lisäksi teollisuuteen marssivilla uusilla ohjaajilla oli uudenlainen kokemuspohja: he olivat tuoreeltaan elokuva-alan opintonsa päättäneitä faneja, jotka olivat kasvaessaan elokuvien kyllästymässä ympäristössä imeneet vaikutteita serialeista, halpisleffoista ja myös kansainvälisestä tuotannosta. Alan uusia nimiä olivat muun muassa Steven Spielberg, George Lucas, Francis Ford Coppola ja Martin Scorsese. Tämä tekijäsukupolvi sai nimekseen movie brats, leffakakarat.

Leffakakarat toivat kaivatun pelastuksen. Elokuvapiireissä Spielbergin Tappajahai (1975) lasketaan usein ensimmäiseksi blockbusteriksi. Se perustui suosittuun romaaniin, ja nousi todelliseksi hitiksi: elokuvatapahtuma, josta kaikki aikanaan puhuivat. Kaksi vuotta myöhemmin blockbuster-kentän muutti lopullisesti Lucasin Tähtien sota. Vaikka elokuvasta povattiin floppia, sen megasuosio muodostui lopulta uuden tuotantomallin kulmakiveksi: tosielämän murheet haastava ainutlaatuinen spektaakkeli ja sitäkin suurempi markkinointi ovat vallitseva malli, jotka selittävät fantasiaseikkailujen ja scifiactionien valta-aseman elokuvatuotannossa.

Samalla käsitys rahaa käyttävästä ikäryhmästä on muuttunut. Jos aiemmat suurtuotannot kohdistettiin aikuisille, teattereihin houkuteltiin nyt nuoria ja lapsia. Star Warsin ympärille kehittyneet oheismateriaalimarkkinat todistivat tämän kannattavuuden. Niinpä koulujen kesälomakausi, ja jossain määrin myös joulun tienoo ovat vakiintuneet julkaisuajan kohdiksi niille megatuotannoille, joilta odotetaan eniten. Suomalaiselle katsojalle rajat ovat jonkin verran häilyviä, sillä jostain syystä elokuvien matka Atlantin yli voi kestää digisukupolvenkin aikana kuukausia.

Digitaalinen aika on kuitenkin myös alleviivannut elokuvien koko tuotantovaihetta. Internet-ajan koittaminen ja lukuisat amatööripohjalta lähteneet verkkosivustot ovat ottaneet suuret elokuvatuotannot tarkasteluunsa jo niiden esituotantovaiheessa, jolloin blockbusterin käsite nimen omaan suurena tuotantona on entisestään vahvistunut. Nykyään elokuva voikin olla siis sekä taloudellinen floppi että blockbuster.

Päätän tämänkertaisen kertomuksen itsestään selvään kuittailuun, jonka halusin tehdä jo seitsemän kappaletta sitten: Nyt kun tekniikan kehittyessä ihmisten koteihin on tarjolla isompia televisioita - jopa valkokankaita -, ja vuokraustoimintaa tai jopa piratismi tuovat elokuvat katsojille Internetin välityksellä, 3D:n kaltaisten teknologiakikkojen pakkosyöttö teattereissa vaikuttaa epätoivoiselta vanhan järjestelmän keinohengitykseltä. Lisäksi Internet voi paitsi levittää tietoa, myös rahoittaa leffaprojekteja, kuten Iron Sky'ta, kun taas uudet megatuotannot ovat palauttaneet studioihin vanhaa jäykkyyttä. Pitäkää kiinni popcornista, ystävät hyvät, saatamme todellakin elää mielenkiintoisia aikoja.

Artikkelin suurimpana lähteenä on ollut Juri Nummelinin Valkoinen hehku - johdatus elokuvan historiaan, joka on sekä monipuolinen että yllättävän selkeä historiaesitys.

Ilkka Hemmilä 06.09.2012 klo 16:15

Uusimmat artikkelit

Tervetuloa, Chucky 2.0!

Vuoden 1988 kauhujännäri Child's Play innoitti peräti kuusi jatko-osaa, jotka kehittivät ja laajensivat lastenlelusta tappajaksi muuttuvan riivatun nuken mytologiaa mitä oudoimmilla ja viihdyttävimmillä tavoilla.Uusi Child's Play lähtee liikkeelle siitä, miten riippuvuus esineistä voi lähteä käsistä ja luottamus moderniin teknologiaan muuttuu painajaiseksi.

Jouni Vikman

Will Smith lupailee suuria

Tarjoaako Gemini Man jotain uutta ja ihmeellistä?

Jouni Vikman

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...