Lompakon verenimijät

Teattereihin tällä viikolla ilmestyvä Abraham Lincoln: Vampire Hunter perustuu leffakäsikirjoittajanakin kunnostautuneen Seth Grahame-Smithin (Dark Shadows) kirjoittamaan romaaniin, jossa Yhdysvaltain 16. presidentti sattui virkatehtäviensä ohessa taistelemaan vampyyreita vastaan. Kyseinen teos kuuluu osaksi huumorikirjallisuuden trendiä, jossa kirjallisuuden klassikoita ja historiallisten henkilöiden elämäntarinoita kirjoitetaan uusiksi nyky-yleisöä houkuttelevan yliluonnollisen käänteen kera.

Pikkuhupailun laittoi liikkeelle niin ikään Grahame-Smith teoksellaan Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit (2009, alun perin Jane Austen 1813). Vaikka puheet sen valkokangastulkinnasta lähtivät liikkeelle välittömästi, Abrham Lincoln: Vampire Hunter (2010) ennätti ensimmäisenä elokuvaksi. Osittain syynä tälle on varmasti se, että filmatisointimaa USA:ssa herra Lincoln on arvostetumpi kuin rouva Austen. Lisäksi tässä tapauksessa elokuvaan saattoi lisätä myös lennokkaita toimintakohtauksia, ja kenties Lincolnin voitoksi asian ratkaissut osatekijä oli se, että mukana on tosiaan elokuvahirviöiden tämänhetkisiä suosikkeja eli vampyyreja.

Aivan kuten kuvaamansa kulmahammashirviöt, vampyyrielokuvat ne eivät sitten millään kuole. Vampyyrit ovat olleet mukana elokuvan historiassa mykkäfilmien ajalta asti, ja niiden kaltaisia otuksia on löydetty jopa tuhansia vuosia vanhoista kansantaruista eri puolilta maailmaa. Eri kansojen legendoissa on luonnollisesti eroja, mutta tavallisia olivat piirteet, joissa kuollut henkilö nousi haudastaan ahdistelemaan eläviä ja tavalla tai toisella köyhdyttämään näiden elinvoimaa, esimerkiksi tarttumalla sairauksia. Selkeitä kuitenkin olivat erot nykypäivänä tunnettuihin kirjallisuus- ja elokuvavampyyreihin. Verenimeminen oli harvinainen piirre, kulmahampaat tuntemattomia ja ruumiit usein epäviehättävästi turvonneita.

1700-luvun lopun ja 1800-luvun romanttinen goottikauhukirjallisuus koki yliluonnolliset aiheet omikseen, ja tähän aihepiiriin kuuluivat luonnollisesti vampyyrit. Mukana oli myös alavire kuoleman voittavasta rakkaudesta. Ei olekaan mikään ihme, että seksuaalinen tulkinta on helposti lisättävissä vampyyrikertomuksiin. Yksi kuuluisimmista varhaisista vampyyritarnoista on Sheridan Le Fanun kirjoittama Carmilla (1872), vaikka suunnannäyttäjäksi todella osoittautui Bram Stokerin Dracula (1897). Stoker teki kuuluisaksi esimerkiksi ajatuksen siitä, ettei vampyyreilla ole peilikuvaa. Myös kulmahampaat muuttuivat hänen vaikutuksestaan vampyyrien oleelliseksi tunnusmerkiksi.

Draculan vaikutusta vampyyrikulttuuriin ei voi aliarvioida. Pelkkä nimi on syystäkin ikoninen: kyseessä on kaikkien aikojen filmatuin kauhuhahmo ja Sherlock Holmesin jälkeen kaikkien aikojen toiseksi filmatuin kirjallisuuden hahmo ylipäänsä. Kirjan varhaisin varmistettu elokuvatulkinta on unkarilainen kauhuelokuva Dracula's Death (1921), mutta kyseisestä elokuvasta ei ole säilynyt kopioita nykypäivään asti. Varhaisin säilynyt tulkinta on saksalaisen F. W. Murnaun Nosferatu (1922), joka tosin unkarilaisen edeltäjänsä tapaan oli tehty vailla Stokerin perikunnan filmauslupaa. Elokuva määrättiinkin hävitettäväksi, eli tämä kauhuklassikko on edelleen olemassa vain luvattomasti säilytettyjen kopioiden turvin. Vieläkin varhaisemmasta neuvostoliittolaisesta Dracula-tulkinnasta (1920) on huhuttu, mutta vain maininnan tasolla säilyneen elokuvan olemassaoloa tai sisältöä ei ole pystytty todentamaan luotettavasti.

Draculan monien kasvojen myötä vampyyrilegendaan hiljalleen lisättiin palasia. Nosferatun innovaatio oli yön hirviön tappaminen auringonvalon avulla. Kaikkein ikonisin valkokangastulkinta lienee Universal Studiosin tuottama ja Bela Lugosin esittämä Dracula (1931), joka piilotti hahmon monsterimaisuuksia sulavan ulkokuoren alle. Toisaalta hyytävää hirviömäisyyttä toi avoimesti veren muodossa takaisin Hammer Filmsin Drcaula (1958), nimiroolissaan Christopher Lee. Tärkeän lisän vampyyrimytologiaan toi kuitenkin jälleen kirjailija. Tällä kertaa innovaattori oli Anne Rice kirjassaan Veren vangit (1972, filmattu 1994), jossa vampyyri esitettiin jopa sympaattisena olentona, joka kamppailee ihmisyyden ja hirviömäisyyden välillä esimerkiksi verenjuontia koskevissa kysymyksissä. Tulkinta ikuisesta elämästä sai näin rinnalleen näkökulman elävästä kuolemasta.

Vampyyrit eivät olekaan enää pelkkiä laumoittain teurastettavia hirviöitä, vaikka ei tämäkään tulkinta ole minnekään suinkaan katoamassa, kuten jo herra Lincolnin kuviteltu sotaretki osoittaa. Kyseessä on enemmänkin kirjallisten vampyyritarinoiden romanttisen sivujuonteen uudelleenkorostaminen, mikä näkyy esimerkiksi Francis Ford Coppolan Dracula-tulkinnassa (1992). Myös monet muut vampyyriromaanisarjat ovat löytäneet tiensä elokuvien tai tv:n maailmaan, kuten Stephenie Meyerin luoma Twilight, L. J. Smithin kirjoista lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin tv-sarjaksi nostettu Vampyyripäiväkirjat ja Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirjojen pohjalta syntynyt True Blood.

Vampyyrien suosiossa on ehkä oma tekijänsä siinä, että niiden ero ihmisiin on ulkoisesti hämmentävän yksinkertainen. Ihmismäisen kuoren alle kätkeytyvä hirviö on salamyhkäisen houkutteleva, mutta olennon itsensä paljastaessa yhtäläisyyden vuoksi sitäkin kauhistuttavampi. Toisaalta simppeli ero tekee niistä myös helppoja filmata verrattuna esimerkiksi laajempaa meikkityötä vaativiin zombeihin ja ihmissusiin. Kirjailijoille, tv-käsikirjoittajille ja elokuvatuottajille onkin kultakaivoksena se, että yksi ja sama hirviö taipuu helposti sekä toiminnan- että romanssinnälkäisten ajanvietteeksi.

Tämän artikkelin vampyyrimytologiaa auttoi merkittävästi kartoittamaan folkloristinen tietoartikkelikokoelma Vampyyrit kansanperinteestä poplaarikulttuuriin. Informatiivinen, monipuolinen ja helppolukuinen tietopaketti sopii kenelle tahansa yön lapsista kiinnostuneille.

Ilkka Hemmilä 31.07.2012 klo 21:40

Uusimmat artikkelit

Katastrofista taidetta: The Disaster Artist

James Franco käänsi tragikoomisen tositarinan ylistyslauluksi ystävyydelle, taiteelliselle itseilmaisulle ja ylittämättömiä esteitä päin käymiselle.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Warner Bros.

Aquamanin rooli oli yllätys Jason Momoalle: "Ajattelin että Zack Snyder vitsailee"

Jason Momoa on yksi Justice Leaguen tähdistä.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Warner Bros.

Gerard Butler on jokasään mies: Geostorm on ison budjetin katastrofiseikkailu

Vielä 2000-luvun alussa Gerard Butler oli ainakin huhuissa mukana Pierce Brosnanin seuraajaksi James Bondina.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Warner Bros.

Stephen King -filmatisointi Se kertoo vain puolet tarinasta

Moni muistelee lämmöllä Stephen Kingin Se-kirjaan perustuvaa kaksiosaista tv-elokuvaa vuodelta 1990.

Jouni Vikman

Musta torni edellytti Idris Elbalta uutta lähestymistapaa

Musta torni perustuu tarinaniskijä Stephen Kingin eeppiseen kirjasarjaan.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Disney Finland

Näytä lisää artikkeleita...